Varjelen

Välillä sitä miettii niin kovin, että miksi jotku jutut on niin itsestäänselviä ja helppoja. Esimerkiksi mulle oli itsestäänselvää, mitä Tiinalle kerrotaan leukemiasta, miten, miksi ja missä. Luonnollisesti, lapsentasoisesti ja tyynesti. Ei ole hätää, kaikki kääntyy parhain päin, lääkkeet auttaa ja sitten tervehtyy. Simppeliä. Oikeasti sisällä kuohui, myrsky oli suunnaton. Huusin itkien, että pelkään, kaikki on väärin, en minä selviä. Liikaa tuskaa, kipua, ahdistusta. Miten pysyisin edes kasassa? Mutta niin vaan, helposti, sortumatta. Niin me asiat pystyttiin kertomaan. Kuinka se olikaan yllättäen niin luonnollista. Pysyä vahvana ja turvallisena, muuttua tukipilariksi. Vahvaksi vanhemmaksi ja entistä turvallisemmaksi syliksi. Onnistuin ja olen edelleen onnistunut, aika hyvin. Olen vähän ylpeäkin. Puolustan ja suojelen tyttöäni. Olen iloinen ja kannustava. Itken välillä vähän, mutta selitän, miksi. "Äiti on vähän väsynyt, siksi itkettää. Äitiä vähän liikää mietityttää, mutta kohta on hyvä mieli taas." Aika hyvin, eikö? Tuskimpa siis tulisikaan tilannetta, etten sitä selvittäisi, asioista puhuisi. Pelkoja ja kummastusta poistaisi. Mutta väärässäpä olin. Niin kovin väärässä.

"Missähän se pieni Minttu (nimi muutettu) on? Minttu on varmasti laittanut nämä tussit tänne potkuautoon. Miksi se on nämä tänne äiti laittanut? Missä Minttu on? Omassa huoneessa vai kotona?" En saanut sanaakaan suustani. Kysymysryöppy tuli yllättäen. Onneksi eloisa ja iloinen, jo eilisen kivuista selvinnyt touhukas lapseni tyytyi äidin olankohautukseen ja jatkoi touhujaan palapelin kimpussa. Tuli ihan liki ja painoi päänsä hymyillen käsivarteeni. "Oli äiti kova ikävä sinua, tänään päästään kotiin!" Laskin poskeni vasten lämmintä päälakea, jolla oli alkanut jo hentoinen untuva kasvamaan. Äidin tipunen, pieni taistelijatar. Haavaeilee jo hiussoljista, ruseteista ja pompuloista. Kun äidilläkin on, niin hänkin tahtoo. Saa kyllä, kun odottaa vielä vähän. Odotetaan ensin joulu ja sitten pääsiäisen kautta juhannus. Ehkä sitten, mietin. 

Ajatukset palaavat kysymyksiin ja jään miettimään itsekseni lapseni ollessa kyljessäni kiinni. Tyttö tekee iloisena palapeliään ja huokailee onnellisena. Äiti pohtii elämää ja sen haurautta. Epäreiluutta ja kohtuuttomuutta. Mietin pientä Minttua ja Tiinan kysymyksiä. Mitä voisin vastata? Haluaisin, että voisin sanoa suoraan jotain, mutta sydämessäni tiedän, että vielä ei ole oikea aika puhua. En myöskään halua valehdella. Tyydyin siis vaikenemaan herkän lapseni edessä. Tiinahan kertoo iloisena, kuinka hänellä on leukemia ja siihen syödään lääkkeitä ja ne auttaa. Yksinkertaista, hän nyt vain on sairas ja hiukset on ajeltu pois ja jalat nukkuu. Lapselle niin helppoa, lapsentasoista ja "tavallista". Varjelen julmuudelta, tarpeettomalta kivulta ja peloilta. Vaikka Tiina on kuinka viisas, niin ihan kaikkea noin pieni ei voi käsittää, eikä tarvitsekaan. Itseasiassa ennen ajattelin, että kaikesta voi puhua. Mutta kuinka kertoa, että osastolla oleva, se kaikkein mieluisin leikkikaveri, on nyt poissa pysyvästi? Kerron joskus myöhemmin, mutta nyt en vain voi ja yritän sen omassakin päässäni hyväksyä. Tiina on niin pieni vielä. Kuolemanpelko tämän kaiken keskelle olisi peloista ehdottomasti kaikkein pahin. Tiinalla on kestämistä jo pienemmissäkin peloissaan, joita hyvin harva kolmevuotias joutuu normaalisti kestämään.

Ensimmäistä kertaa ikinä mun sanat tuntuu loppuvan kesken. Ajatukset harhailee, rinnassa on paino. Myötätunto ja myötäeläminen on mielettömissä mittasuhteissa. Taidan siirtyä saunan lämpöön ja vaikenen.

Iltateelle sytytän kynttilän. <3