31. elokuuta 2018

MRI-tulokset

Harmillisesti mun tietokone otti ja meni rikki, joten puhelimella kokeilen naputtaa tuloksista lyhyehkösti, kun lupasin. Ne tosiaan tulivat keskiviikkona lääkätin soittamana.

Tiinan luustossa oli jalkojen osalta niitä pelättyjä muutoksia, eli nekroosia (luukuoliota), mutta onneksi vain 2-luokan/asteen sellaisia. Ne luokitellaan luokkiin/asteisiin numeroilla 1-5 ykkösen ollessa lievin ja vitosen pahin. Lievimmät muutokset kroppa yleensä parantaa itse ja nyt toivommeksin, että Tiinankin muutokset katoavat lääkityksen loputtua, kun aika tekee tehtävänsä. Kuvaukset uusitaan luultavasti ensi vuoden alussa. Nämä muutokset eivät siis ole olleet syynä rajuihin jalkojen kipuihin. Ne johtuvat siis mahdollisesti kasvupyrähdyksestä, mikä on lohdullinen asia. Toivotaan, että kivut pysyvät hallinnassa jatkossakin. :)



Tähän loppuun kuva Tinttarasta labrassa. Reipas ja iloinen tyttö lähtee innokkaana labraan joka viikko. <3

Kirjoittelen taas, kun jossain välissä saan koneen toimimaan ja uuden virtalähteen kärähtäneen tilalle. Hyvää alkavaa syksyä toivottelen näin kesän viimeisenä päivänä! :)

7. elokuuta 2018

Ponnistaen pintaan ja takaisin

Syvällä vedessä on aavemainen hiljaisuus. Kuulen oman sykkeeni, jokaisen nielaisuni ja virta vie kyyneleet, kuin niitä ei olisikaan. Olen turta. Tunnen kylmää ja kuumaa, mutten tiedä, kumpi on tunteista oikea. Kananlihalla oleva ihoni värisee, laitan silmät kiinni. Olenko olemassa, jos en enää niitä avaa? Saanko olla ikuisesti pohjassa ja unohtaa kaiken? Katsomatta taakseni, katsomatta eteeni. Tuntematta pintaa ja näkemättä valoa. Voinko jäädä tähän?

Sydämessä tuntuu paino. Se painaa ja sattuu, kuin tuhat tikaria. Se on pohjatonta huolta elämästä ja siitä selviytymisestä. Surua, häpeää ja toivottomuutta. Paino siirtyy sydämestä jokaiseen jäseneen. Kädet eivät jaksa tehdä mitään, jalat eivät kanna grammaakaan. Elämä kuitenkin pakottaa suuntaamaan katseen taas ylöspäin. Onko pinta tuolla suunnassa? Ponnistan pohjasta kohti pintaa, kuin kone. Miettimättä sen enempää ymmärrän kuitenkin, että tänne en voi jäädä. Syvällä pimeässä on niin hiljaista ja rauhallista. Sieltä on vaikea jaksaa ponnistaa. Sinne haluaa jäädä ja sieltä haluaa lähteä. Mutta minä ponnistan. Kauhon vettä viimeisillä voimillani, potkin ja sinnittelen. Valo alkaa kajastaa ylläni. Erotan auringon valon väreilevänä aaltojen pinnalla. Vielä vähän. Jaksa vielä vähän, ajattelen. Muutama veto ja nousen pintaan pärskähtäen, happea haukkoen. Aurinko häikäisee ja muistuttaa elämästä. Jään pinnalle kellumaan. Kellun siis sittenkin.

Miltä masentuneisuus tuntuu? Kutakuinkin tuolta. Pinnistelen kohti pintaa ja viimein olen valmis nousemaan sängystä ylös. Miten raskasta voikaan olla nousta jaloilleen? Ihan vain sohvalta, sängystä tai vaikkapa tuolilta. Vessaan kävelykin on työn ja tuskan takana. Kun ei vain jaksa. Jos lapsi pyytää, tarvitsee, kaipaa tai haluaa jotain, teen sen salama. Teen sen puhtaasti sydämestä ja halusta, rakkaudesta. Kun kyse on muista, teen mitä tarvitsee ja välillä enemmänkin. Välillä olen aito, iloinenkin oma itseni, välillä joudun muuntautumaan joksikin koneen tapaiseksi äidiksi. Silloin äiti on kuori ja tekee kyllä, mutta ei ole täysin läsnä. Yksin kotona kotityöt hoituvat tässä tilassa useinkin. Mieluummin kuori, kuin ei ollenkaan. Niin se on, ajattelen usein. Joku päivä kuoren alle muuttaa taas pysyvästi äiti. Sinne äiti kuuluu. Kehonsa herraksi, sydämeksi ja ajatuksiksi. Sitten äiti voi olla mukana aina asioissa, omana itsenään. Kuka edes haluaisi olla pelkkä kuori, kun voisi olla täynnä minuuttaan ja elämää? Tuskin kukaan.

Kuten kerroin, en voi kovin vahvasti. Yllätin itseni täysin, kun viimein sain aikaiseksi kirjautua tänne ja kirjoittaa. Sen verran olen velkaa teille, jotka vielä jaksatte käydä kurkkimassa. Tinttaran vointi on kiinnostanut kymmeniä teistä ja nyt siirrynkin ilman aasinsiltoja suoraan häneen, pieneen Tinttaraiseen. <3

Tiina voi hyvin. Paino on alkanut kivuta ylöspäin ja -11% alipainosta on päästy -6% paikkeille, joten tyytyväinen voi olla ja hymyyn on isosti syytä! Tiinan migreenit ovat taas vähentyneet ja pahoinvointi helpottanut. Jalka- ja käsikipuja on lähes päivittäin, mutta harvemmin tarvitaan vahvoja kipulääkkeitä. Jalkojen virheasentoon on puututtu ja fyssari suositteli teetettyjä tukipohjallisia. Ylivieskan kaupunki oli onneksi samaa mieltä ja saimme maksusitoumuksen niihin. Ne ovat tänään valmistuneet ja pian pääsemme niitä kokeilemaan. Jalat ovat tavallaan lysyssä nilkkojen kohdalta notkottaen sisäänpäin ja pohjallisten olisi tarkoitus tukea jalkoja kohti normaalia asentoa. Loppukuusta lähdemme Oyssiin jalkojen MRI-kuvaukseen, jotta nähdään todellinen tilanne. Luukuolio, eli nekroosi haluataan sulkea vaihtoehtojen listauksesta pois.












Mitä Tiina on tässä välissä oppinut ja tehnyt? Innokas neiti opiskelee aakkosia ja numeroita. Haluaisi oppia laskemaan laskuja, mutta koitan toppuutella. Kun ensin ne numerot pitäisi oppia. Hän on "kaikki heti mulle" -tyyppiä ja välillä saa päätään raapia, että miten ehdin kaikkeen uteliaisuuteen reakoida. Tinttara on innostunut kovasti vedestä ja nauttii kahlailusta. Polkee jo hyvin pyörällä, piirtää sateenkaaria ja kyselee, mikä viiva mistäkin kirjaimesta piirretään ensin ja mihin suuntaan. Kysyy elämästä, kuolemasta, kissoista ja mietti, mistä tuuli syntyy. Pohtii, miksi lääkkeitä syödään ja vastaa heti itselleen, että "siksi, koska sitten ei tule isoa pipiä selkään". Niin, juuri niin se on. Jottei se tulisi. Voi kumpa se ei ikinä enää tulisi. Mitään en muuta pyytäisin. Kyynelten valuessa pyydän ääni väristen, ettei enää. Ei enää, eihän?

Jouni käy edelleen töissä. Hänen kesälomallaan kävimme reissun Hämeessä Sylvan tarjoamalla tuetulla lomalla. Loma virkisti, mutta kyllähän Jounikin on äärirajoilla. Voimat ovat hänelläkin huvenneet, mutta vielä jaksaa kuitenkin. Tytöt ovat arkena hoidossa ja iloisina sinne menevät. Saavat tekemistä, oppivat, sosialisoituvat ja saavat purkaa energiaa ja innostusta liikuntaan ja askarteluihin.  On ihanaa hakea iloiset lapset, jotka juoksevat suoraan syliin. Saan kuulla litannian päivän touhuista ja silloin hymykin on aitoa. Mutta entäs minä? Mitä minä teen? Mitä äiti päivät pitkät tekee?

Äiti istuu. Äiti miettii. Huolehtii, itkee, makaa kyljellään ja antaa itkun tulla. Äiti harjaa hiuksensa ja pesee hampaansa. Pukee ja taas istuu. Vähän itkee vielä lisää. Muistaa ottaa lääkkeen, tyhjentää ja täyttää tiskikoneen. Selaa puhelimella facebookia, katsoo kissa-videoita ja vähän hymyilee. Pienen hetken naurattaa ja äiti nauraa niin, että ilon kyyneleet valuvat. Pian kyyneleet muuttuvat. Ne muuttuvat suruksi. Niin tuttu on kyynelten tunne poskilla. Äiti taas muistaa. Miten helposti voikaan muistaa? Silkkinen hiusnauha on lenkillä, siitä tulee roosanauha. Postista tipahtanut verenluovutuskortin verenpisara saa muistamaan liikaa. Keittiön pöydällä on epikriisi edellisestä polikäynnistä. Lattialla lojuu osasto-aikaan ostettu pehmolelu. Hiustenvärjäyksen muovihanskat muuttuvat sairaalan sinisiksi, pahanhajuisiksi hanskoiksi. Ulkoa kantautuu ambulanssin surumielinen sireenin ääni ja pian äiti vaipuu hiljaiseksi. Sydäntä kiristää. Paino laskeutuu sen päälle. Äiti menee makuulle, sulkee silmänsä. Pulahtaa syvään veteen, valuu vauhdilla alaspäin ja tuntee tutun pohjan kylmissä varpaissaan. Paino sydämen päällä ankkurina, jälleen vajonneena tumman veden syleilyyn. Hiljaista ja rauhallista. Aivan hiljaa on hyvä olla. Äiti on olemassa kuitenkin. Kun kello lähenee neljää, on aika ponnistaa jälleen kohti pintaa. Kohti kaunista valoa ja kiiltäviä vaahtopäitä. Suoraan tyrskyihin. Silloin äiti on kyllä valmiina. Mutta vielä ei tarvitse. Nyt ja tässä, tavoittamattomissa ja syvällä, on hyvä olla.

--------------------------------


Tyttöjä pyydettiin hassujen sattumusten kautta kuvauksiin, jonka tarkoituksena oli löytää kuva Herättäjä-juhlien kanteen. Tyttöjen kuva valittiinkin ja olihan se mahtava nähdä etusivun kokoinen kuva omista ihanista lapsista lehdessä. Upea valokuvaaja oli, nimeltään Malla Kullas. Palkinnoksi saimme kuvia omaan käyttöömme ja pitäisikin teettää niitä albumiin. Alla muutama kuva kuvauksista. Jokainen kuva on Mallan ottamia. :)















Yritän kirjoittaa viimeistään sitten, kun jalkojen kuvaus on Tiinalla ohi, että mitä tuloksissa kerrotaan. Kuvaus on 21.8. Mukavaa loppukesää teille. Kiitos, kun jaksoitte odottaa. <3

Hei ja muoks: Käyn siis juttelemassa sairaanhoitajalle joka viikko ja asiat ovat siten kunnossa. Piti tulla lisäämään. Minua auttaa kovasti se, että tytöt saavat olla hoidossa. Pystyn kohdistamaan voimani lapsiin ja kaikki saavat hyötyä näin. :)