Se on vinkristiini jälleen tiputeltu Tinttaraiselle viime viikon tiistaina. Ei tullutkaan alkuviikosta naputeltua, kun kaikki meni niin nappiin kaikin puolin. Veriarvot on hyvät ja tiputus meni polilla mutkattomasti tiistaina. Nyt sitten matalaliitoa eteenpäin dexametason-kuurilla (kiukkuisuutta lisäävä kortisoni) ja päivä kerrallaan. Pitkät nämä seitsemän päivää, voitteko uskoa.. Jostain syytä nyt on ollut erityisen tunteikesta ja vaikeaa. Jos oikein muistan, Tiina nukkui viime kuurin aikaan, kuin tukki. Nyt ensimmäiset yöt oli järkyttäviä. Tyttö valvoi ahdistuneena ja itkuisena, välillä muuttui raivokkaaksi ja heitteli uniriepujaan ja potki seinää. Pienet nyrkit viuhuivat ja pienikin kielto sai kyynelvanat valumaan. Hämärässä kiilsi äidinkin silmmät. Puhtaasti väsymyksestä. Ensimmäisenä yönä kuuria noin neljän aikaan istuin sängyn päädyssä ja mietin, ettei tämä voi olla tätä taas. Miten jaksan viikon? En varmasti jaksa kyllä. Seuraavana yönä tyttö rauhoittui "jo" hiukan aiemmin loppuyöstä. Kolmas yö oli jo huomattavasti helpompi. Ihan selvästi totuttelua ensimmäiset yöt.
--
Yllä olevan tekstin kirjoitin eilen sunnuntaina ja se jäi luonnokseksi odottelemaan loppuun kirjoittamista, nimittäin Tiina tuleva yö ei ollutkaan rauhallinen. Itseasiassa kukuttiin taas aamuyöllä ja pätkiä torkahdeltiin. Tai no, muut torkahteli. Minä valvoin, niinkuin aina näinä öinä. Makaan sängyssä, katselen verhojen kuvioita, tuijotan Jounin selkää. Etsin turhaan hyvää asentoa. Sitä ei ole olemassakaan. Katson ehkä tunnin tai kahden tunnin välein kelloa, nousen ylös, käyn vessassa ja juomassa. Kuuntelen lastenhuoneen tuhinaa tai menen rauhoittelemaan jompaa kumpaa lasta. Sinja tekee jälleen kerran hampaita ja on levoton öisin. Puoli viideltä mittaan huvikseni puhelimella stressitasoa ja sykettä. Taivaissa molemmat. Tuhahddan, että eihän tässä mitään. Ei edes itketä. Melkein tympii vain. Muut nukkuvat ja minä valvon. Joskus viideltä olen kai nukahtanut.
Jaksamisen ja romahtamisen välissä on hiuksen hieno, hento raja. Tuolla rajalla suurin osa meistä syöpälasten vanhemmista tasapainoilee. Välillä raja kapenee liian ohueksi ja jommalle kummalle puolelle väsynyt jalka lopulta nojaa. Välillä sitä huojuu ja yllättyy itsekkin, jos jalka koskettaakin jaksamisen puolelle. Ehkä sen saa koskettamaan hyvät verikoetulokset? Ehkä se, kun huomaa lapsensa syövän uutta ruoka-ainetta jälleen? Ehkä sen saa siirtymään sille puolelle, kun muistaa, että elämässä pitäisi olla muutakin. Ja välillä onkin. Voitteko uskoa, kuinka halpottavaa on huomata miettivänsä jotain ihan asiaankuulumatonta, syövätöntä juttua? Ne hetket on lyhyitä ja katoavat nopeasti, mutta jälkeenpäin ne huomaa. Kehitin muunmuassa eilen itselleni ongelman saunanpesusta. Paneuduin aiheeseen erityisen huolellisesti. Punnitsin vaihtoehtoja muutaman tervatipan (saunatuoksusta) puhdistamiseen lauteilta. Hinkkasin ja pesin, liotin ja puhdistin sitten lauteita ja yllätyin iloisesti, kun sain ne puhtaaksi. Naureskelin ja hymähtelin erinomaisuudelleni siinä määrin, että mies katsoi vähän aikaa pää kallellaan. Nytkö tuo mamma sekoaa lopullisesti? Nauttia nyt tahrojen puhdistamisesta. Mutta kun minä kerrankin voin. Minä voin! Pystynpä johonkin vaikuttamaan ja jotakin auttamaan ja "korjaamaan". Välillä mietin itsekkin, että mitä ihmettä? Tähänkö on tultu? Tunnen eläväni saadessani poistaa tahroja. No, olkoon sitten niin. Ompahan jalka tukevasti jaksamisen puolella ilmeisesti.
Huomasin tänään, että ehkä tämä talvi tästä oikeasti väistyykin. Tai no, olenhan sen jo huomannut aiemminkin, mutta tänään se jotenkin korostui. Ajatella, huomenna on viimeinen päivä talvea! Kyllä, minä ajattelen sen niin. Jokaista vuodenaikaa on kolmen kuukauden verran. Kevään kuukaudet siis alkavat. Aika kuluu. Se totta vie kuluu. Aurinko viettelee aikaansa enemmän ilonamme ja päivät pidentyvät. Kohta jo kellojakin siirretään. Ja kohta tapahtuu jotain muutakin; todennäköisesti me muutamme takaisin Ylivieskaan. Asunto on jo 90% varmuudella löytynyt. hiihtolomaviikolla sitä käymme katsomassa, eli toisin sanoen ensi viikolla. Kuvien ja puhelun perusteella se asunto siellä on juuri sitä, mitä haluamme. Juuri sellaisen kodin me haluaisimmekin. Ylivieska on kuitenkin meidän koti ja johan täällä Oulussa ollaan viivytty. Toukokuussa toivon mukaan muutamme. Tiinalla ehtii tulla kaksi metotreksaatti-jaksoa Ylivieskasta liikuttaessa, toiukokuussa ja heinäkuussa. Tietysti infektiot voivat yllättää, kuka tietää. Monesti mietin, että mityen osa perheistä jaksaa kulkea satoja kilometreja kodin ja sairaalan väliä, mutta nyt sen ymmärrämme mekin. Kuka nyt kotoaan haluaa lähteä? Meille Ouluun muutto oli täydellinen ratkaisu, helpotus ja turva. Nyt on vain luotettava tulevaan ja siihen, että todellakin nyt tulevana kesänä helpottaa.
Oikeastaan elämää ei kannata edes suunnitella. Parhainta on vain tehdä ratkaisuja oman ja perheensä toiveiden ja hyvinvoinnin kannalta. Täytyy kuunnella sydäntään ja olla siellä, missä on hyvä olla. Olla lähellä niitä ihmisiä, joita haluaa elämäänsä. Toisaalta tämä on vaikeaa, koska tulen kovasti ikävöimään Oulussa asuvia ystäviä. Mutta on pakko ajatella eteenpäin. Ja onneksi väliä on vain 130km. Se ei ole matka eikä mikään. Jostain syystä me Oulussa aika paljon muutenkin liikutaan tulevaisuudessa. Joten hyvä näin. Asiat lutviutuu paikoilleen. Enää pitää taikoa jostain muuttoauto ja arviolta 80 pahvilaatikkoa. :D Pala kakkua, niinhän sitä sanotaan. helppoa, ku heinänteko. Onneksi on vielä pari kuukautta aikaa hoitaa asioita.
No, siinä tuli nyt vähän laajemmin jaariteltua. Mukava kasata ajatuksiaan jonnekkin. Onneksi tytöt ovat toistaiseksi nukkuneet rauhassa ja pääsimme vilahtamaan saunaankin rauhassa. Toivottavasti itse kukanenkin saisi yöllä unta. Onneksi tänään oli viimeinen dexa-päivä. Sen vain valitettavasti kokemuksesta tietää, että Tiina tulee nyt reagoimaan sitten sen lopettamiseen vuorostaan. Tervetuloa levottomuus ja rauhattomuus. Tämä siihen siirtyminen on raskasta, kun ei oikein itsekään saa levätä. Mutta tätä tämä nyt on ja muuksi se ei muutu.
Itseasiassa tätä matkaa on nyt jo kahdeksan kuukautta takana. Uskomatonta. Ihanko oikeasti tässä sitä porskutetaan yhä vaan? Näköjään näin on. On tuo meidän neiti melkoinen sissi. Onneksi näen noiden lääkkeiden taakse, joka päivä. Miten tärkeää onkaan lohduttaa pelokasta pientä ja puhua, puhua ja puhua. Vastata kysymyksiin, selittää asioita useita kertoja. Leukemia on selkeästi alkanut kiinnostaa tyttöä enemmän ja vastauksia vaaditaan. Ihanaa, kun hän kyselee ja pohtii. Jokunen päivä sitten Tiina totesi iloisesti, että hänenpä veri onkin ollut ihan itse punaista. Ei olla mansikkahillopusseja tarvittu. Ei edes aurinkopusseja. Lääkettä vain ja tabletteja monesti päivässä. Potalla istui selkeästi innostunut tyttö ja minä siinä parhaani mukaan yllytin iloa yhä ylimmilleen. Iloittiin tulevasta kesästä ja siitä, kun Tiina paranee. Sitten, kun paranee, pääsee saunaan. Sitten voi uida ja käydä vaikka kaupassa. miten kivaa se onkaan. Tiina kertoi, kuinka muisteli tyttöä osastolta, jolla oli "pipi jalassa". Toisella tytöllä oli ollut "pipi päässä". Kaikki käyvät leikkaussalissa, mutta Tiinan pipi on ihon alla. Se lymyilee ja siksi syödään tabletteja ja tiputellaan välillä lääkettä pussista. Tiinan pipi on erilainen. Monien muidenkin lasten pipit on erilaisia. Aivan samanlaisia kuitenkin, kuin Tiinan. Tuntuu varmasti kivalta, kun ei ole yksin tai ainoa, joka osastolla välillä on. Muillakin on pipejä ja muutkin ovat kipeinä. Kumpa kaikki nuo lapset selviäisivät. Kunpa asiat olisivat niin, kuin Tiina uskoo. Kun syö lääkettä, paranee. Yksinkertaista. "Eikö äiti myös se tyttö ja se poika parane? Sitten me voidaan leikkiä vaikka semmoisessa leikkipaikassa yhdessä?" Ehkä niin. Ehkäpä joku päivä kaikki pääsevät. Nimittäin Hoploppiin. Tiina on nähnyt mainoksen siitä ja nauliintuu aina haltioissaan katsomaan lapsia telvision ruudulla, jotka hyppivät ja juokset hiukset hulmuten. Eivätkä kaadu tai pidä tippatelinettä mukanaan. Nauravia, kivoja lapsia. Hänkin haluaa olla sellainen, jonka hiukset hulmuaa ja joka ei ole kömpelö. Ja hän tulee olemaankin. Kyllä varmasti tulee olemaan.
Viime tiistaina Tiina käveli polille ensimmäistä kertaa koskaan portaat poliklinikalle äitiä kädestä kiinni pitäen. Sekä ylös, että alas. Ihan itse. En tiedä, kumpi meistä hymyili enemmän. :)