Vääränlaista jännitystä

Hetki on taas vierähtänyt edellisestä sytostaatista. Arki on rullannut rennolla tavallaan eteenpäin ja nythän mennään jo helmikuussa! Niin vaan humpsahtaa päivät, kuin varkain. Uudistumisen tarve on valtava ja monia ideoita kuplii pääkopassa. Olispa kiva tuo vaihtaa ja saada sellainen ja tuo ei enää miellytä ja.. Kiertelen ja hypistelen pölyisiä esineitä, kankaita ja tyynyjä kotona. Mielessä vilisee ihania, pirteitä värejä; keltaista, kuparia ja oransseja vivahteita mustan ja harmaan rinnalle. Valkoistakin, tummuus pois! Ideoita ja haaveita on rutkasti. Sitä haluaa vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi. Minä saan itse valita, hankinko uusia koristetyynyjä. Minä saan itse valkata pöydälle tabletit tai vaikkapa liinan. Minä saan valita, mitkä ovat juuri minulle kivoja juttuja. On tärkeää hallita edes jotain elämässään. Niin paljon vain tapahtuu. Eikä meiltä kysytä, sopiiko edes tapahtua. Kuten nyt taas onkin tapahtunut, eikä jännitystä ja draamaa ole puuttunut. heräsikö mielenkiinto? Minäpä kerron.

Meillä kävi tiistaina ihminen, jonka lapset samana päivänä olivat sairastuneet kuumeeseen. Koko heidän perhe sairastui ja sairaalareissun yhteydessä yhdeltä lapselta oli löytynyt influenssa. Tämä meillä vieraillut sairastui alle vuorokauden päästä vierailusta. Surkeiden sattumusten summa, mutta mikä paniikki siitä seurasikaan seuraaville päiville. Kokeilin otsia, tehopestiin käsiä, lotrattiin käsidesillä. Varmuuden vuoksi. Mietin, että itämisajan ollessa 1-3 päivää, pitäisi viimeistään pe-la yönä puhjeta tauti, jos on puhjetakseen. Perjantai meni oireetta, lauantai meni oireetta. Erehdyinkin huokaisemaan, että kun vaan vielä huominen sunnuntai, niin jospa sitten voisi laskeutua varpailtaan ja varata vähän kantapäillekkin, mutta aamuyöllä Sinja muuttui kovin itkuiseksi. Aamuyö oli haipakkaa, kun juostiin huoneiden väliä. Aamulla aavistuksen räkäinen lapsi muuttui aamupäivän edetessä lämpöiseksi ja kipeäksi. Meillähän on rokotukset takana, mutta teho ei ole ilmeisesti aina ihan varma juttu, joten kipuileva lapsi laittoi hälytyskellot soimaan. Osastolta kehotettiin viemään pikkusisar testeihin, jotta tiedetään, kuinka Tiinan kanssa tulisi toimia. Nopeasti näytteenotto lastenpolilla päivystyksessä kävikin ja vastaus saatiin puoli kuudelta illalla. Luojan kiitos., negatiivinen! Mutta negatiivinen tai ei, kipeä Sinja todella oli. Tiina oli oma iloinen itsensä. 

Tätä räkäruljanssia mentiin Sinjan kanssa tähän päivään, kunnes tänään Tiina kertoi, että nenä meinaa tulla kipeäksi ja kurkkukin on vähän "jännä". Ääretön ahdistus, pelko ja epävarmuus pyyhkäisi läpi. Aamun labratulokset soitettiinkin (otetaan nykyisin aina tiistaisin) osastolta ja ne olivatkin oikein mallikkaat. Mainitsin samalla, että saatamme päätyä vielä tänään vierailulle. Lämpö oli tässä vaiheessa vielä normaali, mutta taas "se" tunne tuli ja surin jo itsekseni etukäteen, että miksi juuri nyt infektio, kun Jounin äiti olisi juuri ylihuomenna meille tulossa pariksi yöksi ihan muuten vain. Olis kerranki voinu vaan olla, molemmat lapset kotona, tehdä jotain piristävää ja vaikka ihan vaan oleilla ulkonakin mummun kanssa. Molemmat tytöt saisivat nauttia mummun seurasta. Harmitti kyllä kovasti jo etukäteen. Ja yllättynyt en ollut, kun viideltä mittasin lukeman 37,7. Raja osastolle menemiseen on 38,0. Totesin Jounille, että mittaan kuudelta tunnin päästä sen rajalukeman, niin voivat sitten lähteä. Ja todellakin sen kuudelta mittasin; tasan 38,0. Tiinaa valmistelin varovasti pitkin päivää, joten innokkaasti tyttö lopulta isin kanssa lähti. Sinne katosivat ovesta. "Iina? Isi?" kysyi Sinja surkeana monta kertaa. "Kyllä isi ja Tiina tulee, mutta nyt niiden piti mennä sairaalaan" kerron ihan liian pienelle lapselle. Jotenkin Sinja taisi ymmärtää tilanteen, kun itkua ei tullut. lapsi kipitti touhuamaan omiaan. Tässä vaiheessa huomasin, että omakin nokka oli hiljalleen menossa tukkoon ja kurkku oli karhea. Minäkin siis saisin tulevina päivinä osani taudista.

Täälläpä minä istun, takki tyhjänä. Sinne menivät. Taas ollaan puolitettuna koko perhe. Mukavan lisähankaluuden tuo oma sairastumiseni, koska tässä tilassa osastolle ei ole mitään asiaa. Heikoilla kyllä ollaan, kun kolme neljästä sairastaa. Jouni on ainoa oireeton. Tästä ei enää puuttuisi, kuin Jounin sairastuminen. Siinä joudutaan tilanteeseen, joka on hyvinkin tuttu jo kahdelta kerralta viime kesänä; kumpikaan vanhempi ei saisi edes käydä osastolla. Kun pysyisi Jouni edes torstaihin terveenä! Silloin mummu voisi mennä Tiinan luokse. Eipä näistä tiedä etukäteen. Nyt mennään taas tunti kerrallaan elämää eteenpäin. Odotellaan Tiinan bakteeriviljelyiden vastauksia. Verenkuva näytti hyvältä ja crp oli vain 9, mutta kuume oli tytöllä noussut ja oli nyt 38,4. Kuumetta alentavaa sai ja yön seurailevat vointia ja kuumeen kehitystä.

Aamua, aamun labroja ja lääkärin käyntiä odotellessa. Sinja näyttää valvoskelevan, joten siirryn koneelta kokonaan pois, koska rampaan vähän väliä tytön luona. Pää tuntuu itselläkin, kuin olisi paineessa. Paljon pitää olla tilaa äidin päässä, että sinne kaiken paineen lisäksi mahtuu niin paljon ajatuksia. Pahinta ajatusten kanssa on öisin. Tiedossa on huolien yö. Eikä kyllä ole ensimmäinen, eikä valitettavasti myöskään viimeinen.

Mutta hetki kerrallaan. Yritän muistaa välillä hengittää.

Pikku Taakse jää-prinsessa. <3