Sepsiskö se olikin?

Viime kirjoituksessa elettiin tiistai-iltaa. Verenkuva ja tulehusarvo oli ihan ok. Kuinka paljon voikaan tapahtua muutamissa päivissä? Ensimmäinen yö osastolla oli Tiinalle hyvin vaikea. Tyttö oli vaikeroinut, kuume oli sahannut ylös ja alas. Kuumetta alentavaa oli annettu, mutta tyttö oli itkuinen ja isi olikin valvonut lähes koko yön. Tiina oli valveunessa, heräili ja itki. Mikään ei helpottanut tai auttanut, lopulta molemmat saivat aamyöllä muutaman tunnin unta. Kuudelta otettiin labrat ja sitten taas odoteltiin. Torkkuivat aamun. Yö oli täällä kotonakin vaikea. Sinja heräili ja oli räkäinen, yski. Oma olo ei ollut mikään voittajan fiilis, vaan nokka meni tukkoon ja päässä tuntui paine. Onneksi yö lopulta loppui ja tuli aamu. 

Odottelin malttamattomana kuulumisia. Jouni kertoi, että crp oli noussut, oli 45. Tankkauksia ei tarvittaisi, kaikki muuten ihan ok. Antibiootti päätettiin aloittaa, sitä annettaisiin 8h välein laskimokatetrin kautta. Bakteeriviljelyiden vastauksia odoteltaisiin ja kotiin voisi ehkä päästä seuraavana päivänä, jos kyse olisi rhino-viruksesta (se ns. tavallinen kuumeflunssa-virus, ollut ennenkin). Kuume kuitenkin alkoi taas sahaamaan ja kävi korkeimmillaan 38,4 ja saattoi laskea 37,1 aivan itsekseen. Pian taas pomppasi ja lääkittiin. Tiinan silmänaluset ja nenänalunen vaivasivat. Kutitti, kirveli ja ahdisti. Räkäinen tyttö oli surkea ilmestys.

Tiina kuitenkin jaksoi yllättävän hyvin. Illalla annettiin vielä antibiootti ja tyttö nukkuikin sitten seuraavan yön hyvin. Antibiootti selvästi alkoi puremaan. Tässä vaiheessa huokaistiin varovasti. Kunnes sitten tuli aamu ja uudet labrat. Crp oli kohonnut ja oli nyt 103. Tämä ei yksistään niin huolestuttanut, mutta pct-arvo veti jalat veteliksi. Tämä pct on eräänlainen tulehdusarvo myös ja se oli ennestään meille tuntematon juttu. Sen raja-arvot menevät kutakuinkin näin:

* alle 0,05 normaali, mahdollisesti paikallinen bakteeri-infektio

* 0,05 - 2,0 systeeminen infektio (sepsis) on mahdollinen

* 2,0 - 10.0 sepsis on todennäköinen

* yli 10.0 vakava systeeminen infektio, joka lähes varmuudella on seurausta bakteeriperäisestä sepsiksestä

(viite-arvot täältä: http://oyslab.fi/ohjekirja/1773.html)

Sepsishän tosiaan tarkoittaa verenmyrkytystä. Sellainen Tiinalla ihan hoitojen alussa olikin. Tiinan pct-arvo oli 16,97! Tässä vaiheessa tiedettiin, että bakteeri jylläsi ja lujaa. Mutta mikä ja mistä se oli tullut? Päässä pyöri viime päivien ruokia, ollaanko ulkoiltu? Onko Tiina koskenut johonkin likaiseen? Voiko tämä olla suolistobakteeri, kuten viimeksi? Jalat vetelinä istuin ja tuojotin juuri kuulemaani arvoa. Sinja touhusi omiaan. Sumeni. Pelotti. Mitä nyt tapahtuu?

Tiina jaksoi kohtuullisen hyvin torstain. Kuume teki yhden piikin muistaakseni vielä alkupäivästä, mutta sitten se asettui. Mummu tuli Ylivieskasta ja meni Tiinan seuraksi osastolle ja me vanhemmat olimme Sinjan kanssa kotona. Oli outoa, kun toinen lapsi puuttui. Vasta Tiinasta erillään ollessa huomaa, kuinka paljon aikaa hoivaamiseen meneekään. Oli hassua istua sohvalla niin paljon. Helpottavaa oli se, että Tiinalla oli osastolla mieluinen läheinen. Mukavaa vaihtelua lapsellekkin, joka oli jo useamman päivän ollut eristyksessä.

Perjantaina labrat pudottivat kiven sydämeltä. Crp oli laskenut huimasti, lääkitys oli purrut. Arvo oli enää 35, pct:ä ei tarvinnut enää seurata. nenänäytteestä oli löytynyt rhino-virus, mutta veressä jyllännyt bakteeri ei ollut jäänyt kiinni. Pneumokokkia oli arvuuteltu ja mahdollistahan se on, ettei bakteeria saada edes selville. Mutta ärhäkkä se oli, oli mikä ikinä oli. 

Tiina oli alkanut syömään ja juomaan paremmin. Crp oli laskenut ja tyttö oli pysynyt kuumeettomana, joten antibioottien väli klo 13-20 sai olla kotona. Antibiootti tippuisi maanantaihin ja yöt tyttö olisi osastolla (yksi ab ajoittuu aina yölle, koska antoväli 8h). Eilen kotiin tepsuttelikin voipuneen ja laihtuneen näköinen, väsynyt mutta onnekkinen tyttö. Silmissä välähti taas se katse, joka saa kananlihalle ihon joka kerta. Harvoin sitä viime aikoina on näkynyt, mutta nyt se näkyi. Kuinka heiveröinen ja pieni minun lapseni olikaan. Syliinsopiva, normaalilämpöinen, siilitukka sikinsokin. Väsyneet ja voipuneet silmät. Ja se katse. Viisautta, väsymystä, koettelemuksia ja lannistumistakin. Juurikin nujerretun näköinen Tiina noina hetkinä on. Huomaan, kuinka lapseni on väsynyt tähän kaikkeen. Se sattuu, koska en voi tehdä enempää. En voi suojella, en voi riittävästi helpottaa oloa. Teen kaikkeni, mutta se on vain murunen tämän kaiken edessä. Tämän äidin sydän on, kuin kasa murusia. Aina luulen, ettei ne sen pienemmiksi enää voi mennä, mutta nämä tilanteet särkevät aina vähän niitä lisää. Nämä hetket, kun näkee rakkaan lapsensa niin väsyneenä.. En osaa kunnolla edes kuvailla. Riudun, luhistun ja huudan sisällepäin. Ehkä minunkin silmistäni noina hetkinä näkyy sama katse? Ehkä joku joskus vaikkapa kadulla katsoo, että ompas tuolla naisella surulliset silmät. Tai että siinäpä on väsyneen näköinen ihminen. En vain ole sen näköinen, vaan olen sitä oikeasti. Voimaton, tarmoton ja kuin katoava huokaus. Sellainen äiti minä olen nyt. Onneksi olen myös halaava, silittävä, kokkaava, hemmotteleva ja idearikas. Olen hoitaja, puoliso ja äiti. En onneksi ole vain huokaus, joka katoaa verhon taa. Löydän sisua itsestäni, löydän voimaa. Olen löytänyt täysin uuden ihmisen sisältäni, joka olenkin minä. Oikeasti. Vahvempi, kuin olisin voinut ikinä uskoa. Murentuva, mutta silti kestävä. Maailman tuulissa yhä elävä ja hengittävä. Monesti mietin, miten jotkut äidit jaksavat olla niin supereita. Täydelliset kodit, lasten täydelliset vaatteet ja kampaukset, kiiltävät tiskipöydät ja omakin olemus ehostettuna sipsakka ja sirpakka. Super-äidit. Mutta minäkin olen. Olen erilailla, omalla tavallani juuri niin super, että oksat pois. Voihan murusistakin muodostua jotain superia. Supermuru-äiti, sehän se!

Tässä yllä mietiskelee Tinttara. Piparminttupastilli poskessa pullottaen. Kuvattuna vain joitain tunteja sitten. Punoitus on lähes poissa ja tilalla on hoivaa tarvitsevat kuivat ihoalueet. Niitä ollaan rasvailtu koko porukalla pitkin päivää. Erityisherkän tytön käytetyin lause lienee tänään "NOKKA VALUUUUU!" ja surkeaa nyyhkytystä ja krokotiilin kyyneliä päälle, ellei niistäjä ole nopea ja tule nessupalan kanssa pian pelastamaan rinsessaa ahdingosta. Sekin on jotenki ihanan tavallista. Kaikki sellainen, jota kuka vain lapsi voi pyytää tai tehdä. On ihanan tavallista, kun Tiina näyttää uhmaansa. Niin muutkin näyttävät ja kokeilevat rajojaan. Niin myös meidän Tiina-Tavallinen. Neiti Tavallinen on ihan tavallinen nuori neiti. Taiteellinen, laulava ja suhteellisen reippaasti kävelevä tyttö. Tämä Tavallinen meillä välillä näyttäytyy, mutta enemmän meillä näkyy tilanteita, joissa on vain Neiti Erityinen. Erityinen on erityinen monellakin tapaa. Erityisellä on cvk, joka vaatii hoitoa. Hänellä on osastolla käymisiä usein, hänellä on useitä lääkkeitä ja hoitojaksoja kontollaan. Erityinen ei ole lainkaan tavallinen, vaan hänen elämänsä eroaa huomattavasti tavallisen lapsen elämästä. Hänestä on kasvanut sitkeä ja sinnikäs, meidän Erityinen. Onneksi Tavallinenkin näyttäytyy. Elämä on ollut enemmässä määrin erityistä viime kuukausina. On mukavaa, kun tavallisuuskin viimein astuu jollain tavalla mukaan kuvioihin.

Vaikka kuinka huolettaa ja surettaa, huomaan enenemässä määrin päivien tavallisuuksia. On mukava pestä kivuttoman suun hampaat. Minulla on kaksi tyttöä, joiden hiukset aamuisin harjaan. Minulla on kaksi kävelevää prinsessaa. Kaksin kappalein tyttösiä, jotka syövät lämpimät ateriat. Kaksi neitiä, niin rakasta ja tärkeää. Täällä me kaikki neljä elelemme pian taas kuplassamme, kun Tiina pääsee kotiin. Kuplassa, joka koostuu niin tavallisesta, kuin erityisestäkin arjesta. Tämä nyt vain on meidän elämäämme. Tätä tämä nyt vain on. Annetaan siis ajan kulua ja yritetään nauttia pienistä jutuista ja hetkistä. <3