Reippausreppulainen

Mustaa ja märkää, paljon lomalaisia. Syysloma lähenee loppuaan. Keskustan kauppakeskuksen aula vilisee lapsia ja nuoria. Toivottavasti ovat levänneet ja nauttineet. Jouluun on vielä hetki aikaa ja puurtamista riittää monessa ikäluokassa, eri elämäntilanteissa. Kiirettä ja vilinää on tiedossa ympärillemme enenemässä määrin.

Meidän oma elämä on täynnä ihan erilaista vilskettä. Meillä ei näy lomakaudet, edes viikonloput.  Me ei reissata, shoppailla tai sukuloida. Sama sairaalapyörä pyörii, eikä välitä liiemmin, onko maanantai vai vaikkapa lauantai. Kaavioita syynätään silmälasit nenänpäillä ja orjallisesti noudatetaan. Hyvä niin. Tuleepahan tallusteltua tämä ensimmäinen vuosi, minuutti kerrallaan. Illalla sängyssä sitä usein miettii, että selvittiimpäs tästäkin päivästä. Valvotun yön jälkeen sitä huokaisee väsyneenä, että yökin siinä elettiin, vaikkei nukuttu. Vähän huolehdittiin, puntaroitiin ja mietiskeltiin. Justiin lastenhuoneeseen, vessaan ja keittiöön hanalle juomaan. Kelloa vilkuiltiin. Ja lisää huokailtiin. Aika ei välitä toiveista, vaan se kuluu tasan yhtä nopeaa aina. Välillä se ei siltä kyllä tunnu. Miksi kivat hetket vilahtaa ja kipupisteet matelee? Julmaa minusta.

Tänään oli siis toinen päivä tätä neljän päivän sytostaattiputkea ja huomenna jälleen jatkuu. Toistaiseksi emme ole huomanneet suurempia vaikutuksia. Tai no, vähän vaippa-alue on kuiva, mutta onneksi Tiina osaa itse hienosti havainnoida ja kertoa, niin voidaan puuttua asioihin bebanthen-hyökkäyksillä. Kun ei haavoille asti aukenisi limakalvot. Toivohan aina saa ja tietty ennaltaehkäistä myös kannattaa. Niin me tehdäänkin ja peukaloita ojennellaan kohti taivaita ja toivotaan, aika kovastikkin. Pahin tästä ruljanssista olis tämän viikon loppu ja ensi viikko. Odotettavissa on suht mojova solukuoppa (sytostaatit nirhaa solukon pohjalukemiin), mutta onneksi verituotteita voidaan tankata. Vaarana on infektiot, mutta eipä auta asioiden edelle huolehtia. Katsotaan hetki kerrallaan.

Torstaina osastolla tuulahti jouluinen tuulahdus; Brother Christmas ystävineen levittivät välittämisen ja tsempaamisen ilosanomaa. <3 Kesällähän Veli Joulu toi meidän osasto 51:lle kasan Kinder-munia ja saippukuplia. Taannoin tässä juteltiin, että mitä sitä sitten seuraavaksi voisi keksiä. Veli ehdotti reippausreppuja ja minä vinkkasin osasto 62:sta, sisätautien puolta. Tämä hyväntekijä-mies ei kauaakaan aikaillut vaan laittoi hihat heilumaan. Hän sai järjestettyä viisikymmentä reippausreppua Oys:n pikkuisille (pitkäaikais-)potilaille ja toi ne torstaina. Niistä ensimmäisen sai meidän Tinttara. <3 Jos haluat nähdä Tiinan reippausrepun avaamisen ja hersyvän, ihanan naurun, kurkkaa "Brother Christmas HKI" facebook-sivu. Repussa oli tosiaan Lego Friends-pakkaus, Angry Birds-hahmo ja tietysti Kindermuna. :) Video on siellä nähtävillä. Saan sen itsellenikin ensi viikolla ja voin sen tännekkin laittaa, jos vaan suinkin jotenkin osaan. :D Mutta joka tapauksessa, kohtaaminen oli ihana. Lämmin mieli ja liikutus jäi sydämeen. On vain upeaa, kun on tuollaisia ihmisiä, jotka tuovat iloa ja toivoa. Ja tekevät sen vielä vapaaehtoisesti. Niin mahtavaa!

Tänään muuten huomasin, että Tiinan ripset ovat alkaneet kasvaa takaisin. Vielä muutama sinnikäs pitkä räpsytin on tiukasti kiinni, mutta tiheä rivi uusia, uudenkarheita ripsiä on upeasti kasvamassa. Tiinan kanssa niitä tänään ihailtiin, kuvankin otin. Tiina ihasteli, että hän tosiaan saa ripsensä takaisin. Olihan ilon päivä senkin takia.

On nuo muutamat "vanhat" huoman pitkät! Millaisethan tilalle kasvaa?

Sytostaatit on siitä erikoisia aineita, että ne voivat muuttaa täysin hiuslaadun, värin ja taipuisuuden. Maalaisjärjellä ajateltuna sama pätee varmasti ripsiinkin. Oikeastaan aika jännittävää nähdä, että millaiset kutrit sieltä kasvaakaan. Tuleeko edelleen hiukan punertavaa, suoraa vaaleaa hiusta vai kenties kiharat, kuten isällään? Näistä jutuista on vedettävä se positiivisuus. Ja onnistuuhan se, kun kääntää asiat sillä tavalla. Olkoon nämä siis kivoja yllätyksiä. Niitä Tiinan kanssa hihitelkäämme.

Kävin päivällä ystävän kanssa kahvilassa. Emme olleet nähneet vuosikausiin, joten hiukan jännittikin. Liekkö juttu luistaisi, osaisinko rentoutua? Tunnistaisiko minua edes enää samaksi? Entäs tuota ystävää? Turhaanpa jännitin, tunnit lensivät siivillä ja kivaa oli! Kun ystävyys on tiettyä, pysyvää, niin kuukaudet, edes vuodet eivät vaikuta siihen pätkääkään. Keskustelu oli yhtä mukavaa, kuin aina aiemminkin. Silloin ei ollut lapsia, ei nykyisiä perheitä, ihan eri tilanteet kaikinpuolin. Nyt olemme molemmat kahden lapsen äitejä, vaimoja ja puolisoita. Kaikki on muuttunut ympärillä, mutta sisin on se sama; ystäväni on edelleen iloinen, kiltti ja sydämellinen ihminen. Oikea aarre. Kuinka piristävää olikaan nähdä. Toivottavasti pian uudestaan löydetään näistä ruuhkapäivistä molemmille sopiva rako. Välillä tekee hyvää poistua ovensa ulkopuolelle. Kiitos rouvalle sinne eteläisemmän Oulun puolelle. <3

Ilta kuluikin sitten kotona oleillessa. Mäkkäriin syydin taas roposia aimo määrän ja Tiina nautti juustohampurilaisestaan silmät ummessa. Ilman suolakurkkua tietysti. Suun limakalvorikkojen aikana kammo jäi suolaiseen yllätykseen hampurilaisessa ja nyt se jätetäänkin mieluusti pois. Mikäs siinä, kun muuten hamppari maittaa. Pääasia, että jotain maistuu! Nyt Tiinan herkkua on kaurapuuro voilla ja sokerilla, edellä mainitut juustohampurilaiset, ranskalaiset runsaalla ketsupilla ja Atrian jauhelihapitsa sekä tietysti suolatikut. Ja Kinder-suklaa. Energiapitoisia suurin osa. Jospa saataisiin painoi pysymään aisoissa, eikä laskisi enää. <3

Tärkeimmät. <3

Isin tyttö. <3

Kello ei ole edes kymmentä! Vielä ehtii roikkua koneella. Aamulla jälleen osastolle. Nyt teetä. :)