Tosielämän halloween

Häh? Onko tänään oikeasti lauantai muka? Sitä me Jounin kanssa mietittiin, kun kello aamulla soi. Eipä tuntunut launtailta, niinku ei ole tuntunut aikoihin enää. Meidän elämää ei enää jaeta arkeen tai viikonloppuun, vaan me eletään hoitokaavioiden mukaan. Välillä kahdeksan viikon pompseja, välillä kuuden viikon. Nyt mennään tässä kaaviossa viikkoa neljä, maanantaina lähtee viides viikko. Kuudes viikko on viimeinen ja aika erikoinen, koska taukoviikko tiputettavista hoidoista. Tulee tarpeeseen. Tänään osastolla tiputeltiin kolmas sytarapiini-sytostaatti (30min) ja huomenna sitten neljäs. Jäljellä ens viikon neljä tiputusta ja sitten neki olis ohi. Etapeita saavutellaan, varpaillaan varuiksi ollaan ja eletään viikko kerrallaan. Tiedottomina viikonlopuista, saati halloweeneista.

Facebookki täyttyi joka vuotiseen tapaan halloween-kuvista. Monilla tuntuu olevan hauskaa ja kivoja pukujakin useat laittavat ja juhliin lähtevät. Ihan pikkuisen kateellisena ruudun tällä puolen katselen, mutta kuitenkin kivahan se on, että voi elää tavallista elämää. Kun on viikonloput ja kaikki. Prisman ryysikset, jouluhääräilyt ja päiväkoti-arki. Somesta katselen myös karmivia leivonnaisia, maskeerattuja haavoja ja irronneita karkkisormia. Maskeerataan kauhua ja luodaan illuusioita illuusioiden perään. Tästäkin hiukan kateellinen olen. Nuo maskit kun voi pestä sunnuntaina viimeistään pois, työntää piilarit laatikkoon ja irroittaa tekohaavat iholta. Meidän kauhumme ei ole vesiliukoista tai noin vain irrotettavaa. Ei lähde kalpeus tai tummat silmänaluset pois. Kaljukin on aito. Hutera kävely tulee luonnostaam ja aamuisin ollaan koko sakki, kuin oikeita zombeja. Jokainen laahaa huonosti nukutun yön jälkeen itku kurkussa huoneesta toiseen. Yhdelle aamulääkkeet, toiselle aamupuuro ja kahdelle saavillinen kahvia. Tämän jälkeen hymyjäkin alkaa hiljalleen ilmestyä. Osa tekaistuja, osa vilpittömän iloisia, vatsanpohjassa tuntuvia. No, hymyjä kuitenkin. Meidän perheen onnellisuutta. Onneksi tarttuvaa sorttia. Kun ei kovin usein katso itseään peilistä, syö riittävästi särkylääkettä ja unohtaa valvotun yön, pystyy ilokin tarttumaan. On tässä kuitenkin kaikki hyvin, jos vertaa. Verrata ei saisi, mutta vertaahan sitä silti. Tahtomattaankin.

Sinja valvoskeli jälleen lähes kokoviime yön, pitkissäkin pätkissä. Itku oli herkässä. Aamulla nenänalus oli märkä, muuta oiretta ei. Liekkö hampaita tai muuta, mutta nyt on sama meno jälleen. Tropit on annettu ruiskulla ja nyt toivotaan, että lapsi kykenisi nukkumaan. Toistaiseksi valvoo edelleen, joten tässä on turha haaveilla unesta itsekkään. Vaikka enhän minä nukkuisi muutenkaan vielä moneen tuntiin. Kroppa on ilmeisesti hyväksynyt sen tosiasian, että haltijansa ei unta sille anna. Tahtoi haltija sitä itse tai ei. Mutta ei tipu. Ja jos tippuu, niin maksimissaan viisi tuntia. Aikalailla alkaa vakiintua kolmeen tuntiin ja siitäkin kolmesta tunnista päättävät lapset. Tuleeko monessa osassa, jos tulee ylipäätään. Mutta niin sitä vaan porskutetaan päivä kerrallaan eteenpäin.

Ei ole pelotonta päivää. Sitä miettii liikaa. Väsyneenä vielä enemmän ja välillä ajatukset pyörii niin vinhaa vauhtia, että menee ihan yli. Mitä jos? Sitä minä mietin. Mitä jos kuitenkin? Mitä jos tapahtuu? Mitä jos sattuukin niin, että? ..loputon suo koko "mitä jos". Ei pitäisi, muttakun kuitenkin. Jotain valmistautumista tämä on. Ihan kaiken varalta. Kun jos kuitenkin jotain taas sattuisi, niin olisin jo miettinyt vähän sitä ja tuota. Näin toimii minun pääni. Varmaan sekavaa, mutta yrittäkää pysyä kärryillä. Kärryillä, joilla tuskin notkun itsekkään. Ne kärryt on tainnu päästä karkuun jo aikapäiviä sitten. Mutta kiva, jos pysytte kyydissä!

Tästä tekstistä tuli vähän tämmöinen sekavan puoleinen, mutta väsyneenä sitä välillä ei vaan osaa koota juttujaan järkeviksi. Mutta synkkyyteen en toki ole vaipumassa, vaikka tämä kirjoitus pikkiriikkisen murusen pimeästä tarjoaakin sanoillaan. Ohi nämä olot menevät ja jälleen muutama auringonsäde kasvoille asti osuu. Valonlähteeni on kiistatta Tiina. Tinttarainen niitä ilon pisaroita meille tarjoilee. Pitkin päivää, sanoin ja teoin. Kuinka pohjattoman reipas lapsi jaksaakaan olla? Jos vaikkapa pistetään sormenpäähän, hän kiittää, kun ei pistetty käsivarteen. Kun lähdetään osastolle, hän on iloinen, koska tiedossa on vain sytostaatteja, eikä vaikkapa piikkejä. Jos osastolle joutuu seurantaan yöksi, osaa hän ajatella asian niin pitkälle, että "eipä minua haittaa, kun pääsen kuitenkin huomenna kotiin. Ja jos en pääse huomenna, pääsen sitten toisena päivänä" ja hymyilee aurinkoisesti päälle. Tunnistan kyllä omia tapojani ja puhettani välillä kovinkin paljon. Olen Tiinan seurassa helpoiten oma itseni, positiivinen ja idealisti taiteilija-mamma. Tartutan iloa ja riemukkuuttakin, kannusta luovaan ajatteluun ja siihen, että lopulta kaikki päättyy hyvin. Jos maito kaatuu lattialle, niin onneksi ei sentään matolle. Jos unohdan ruuan pöydälle liian pitkäksi aikaa, niin onneksi muistin sentään ostaa toistakin ruokatarviketta. Yksinkertaista, tarttuvaa ja helppoa ajattelua. Ja se toimii, on luontaista ja kivaa. "Kun maailma antaa sitruunoita, tee sitruunamehua".

Positiivisuus ja toivo on meidän vahvuus. Ja kun periksiantamattomuus ja ilo ripotellaan mausteiksi, me todellakin päätämme leijonanosan elämästämme itse. Jokaisen tulisi vaikeana hetkenä pyrkiä sen ihmisen tai asian lähelle, joka tuo voimaa ja auttaa jaksamaan. Välillä on hyvä käpertyä omaan itseensä, valuttaa kyyneleet ja ahdistuksen sisuksistaan, mutta sitten palata takaisin ilonlähteensä luo. Minun elämäni aurinko on Tiina. Tiinan ajatusmaailma. Tiinan nauru ja viaton ilo. Turvaverkko on ympärillä tukena ja sitä verkkoa pitelee Jouni ja Sinja. Välillä sitä pitelen minä ja pidän miestäni sylissäni, verkossani. Pääasia, että verkko on luja ja olemassa. Sen pitelemistä kun vuorottelee, sen jaksaa parhaiten. Yhdessä.

Laitan päivämme jälleen kuvina alle. Ihanan monta hymyä, Tinttaraisen ja Sintsukan pirskahtelevaa iloa!

Väliaikainen cvk näkyy hyvin myös. Se on aika kurjassa paikassa, mutta ei näytä menoa haittaavan. Pääasia, että toimii ja antaa nutisematta näytteet. Jossain vaiheessa pysyväkin asennetaan. Sitä odotellessa. Viimeisessä kuvassa pikkuinen räkänokkammekin. Kumpa ei tulisi paha tauti tai kyse olisi vain hampaista.