Erwinaset ohi ja luovuus kuplii

Perjantai oli melkoinen koettelemus Tiinalle. Surettaa kirjoittaakin aiheesta, mutta tosi se on, kirjoitan tai en. Tiinan uusi cvk ei toimi. Huuhtelu onnistuu hyvin, mutta tippaakaan verta ei ruiskuun heru. Kuulemma kortisoni on mahdollinen syypää turvottaessaan suoniakin. Jospa se toimisi tiistaina, kun ollaan menossa vinkristiinin tiputukseen (sytostaatti, 30min tiputus) Iso kiitos hoitajalle ja opiskelijalle monien kertojen yrittämisestä cvk:n kanssa. Mutta kun ei toimi, niin ei toimi. Iso verenkuva ja tulehdusarvo oli silti saatava, mutta onneksi labratäti pystyi sen sormenpäästä tippa kerrallaan ottamaan. Onneksi. Tämän infon kerroin labratätille jo siinä vaiheessa, kun nokka alkoi ovenraosta näkymään. "Tottakai." tuumasi täti ja verha heruikin hyvin lämpimästä sormesta. Täydellä volyymilla itkien Tiina urheasti piti kättään ojennettuna ja pyyhki kyyneleensä rakkaisiin kissariepuihin. Tarra paikkasi vähän tätä koettelemusta. Tässä vaiheessa Tiina ei vielä tiennyt Erwinasen viimeisen piikin jälkeen tarvittavasta tutkimusnäytteestä, jota ei pystyisi ottamaan, kuin suoraan laskimosta. Tiedossa olisi siis vanhojen traumojen aukirepiminen. Keskiviikon piikissä olisi ollut tarpeeksi, mutta ei voi mitään. Tiina sai syödä lounaansa tietämättömänä ja sitten laitettiin käsivarsien taipeisiin puuduterasvat, eli "taikarasvat". Tässä vaiheessa lapsi tuijotti kauhuissaan hoitajaa ja vuoronperään minua. Nieleskelin itkekkin, harmitti saakurin tyhmä cvk. Ihan turha kapistus, ihan turhaa kipua, ihan todella ärsyttävän turhaa koko piikittäminen. Tiina huusi, ettei halua piikkiä käteen, jalan erwinase tulisi olemaan riittävästi. "Tiedän. Mutta nämä kun kestetään, niin muistatko mitä siitä seuraa?" Ilme muuttui hiukan mietteliääksi, kunnes kirkastui. "Sitten saadaan hakea kakku leipomosta!" Niinpä! Kolmen piikin päivän ja erwinasen loppumisten kunniaksi haettaisiin kunnon kakku.

Tiina yritti odottaessa nukkua, mutta nukkumatti taisi olla töissä toisaalla. Jännitys vei unen, vaikka väsynyt lapsi oli varmasti. Melkein kahden tunnin odottelun jälkeen saatiin labratulokset, kaikki arvot kohdillaan, erwinase pistetään. Jostain syystä sen valmistus kesti kauan (pitää valmistaa annos potilaalle yksilöllisesti ja laitettava lihakseen heti valmistuttua) ja siinä meinas jo äidinki kestävyys loppua. Hysteerinen pelkäävä lapsi puristi tiukasti kädestäni ja pyysi lähelleen. Turvaa hakien, hiljaa itkien, odoteltiin. Lohduttelin, että viimeinen pistos jalkaan. Heikkoa hymyä käväisi kasvoilla. Sitten ovi aukesikin, hoitaja tuli piikin kanssa ja piikki pistettiin reiteen. Välittömästi labratäti tuli huoneeseen ja käsivarresta otettiin vaadittu tutkimusnäyte. Pisto oli helppo ja näyte tuli helposti. Laastari päälle ja hurjat tuuletukset. Helpotuksen itkut ja tiukat halaukset. Mikä helpotus ja ilon läikähdys rinnassa! "Eikö enää ikinä yhtään piikkiä jalkaan?" kysyi helpottunut lapsi vielä, kuin varmistaakseen. Nostin yhden sormen pystyyn, ja sanoin, että "Katso. Tämä oli viimeinen. Oli yksi kahdestatoista. Katsoppa nyt!" Laskin sormen alas. Nolla. Miten iloinen voikaan pikkutytön ilme olla! Puolen tunnio seuranta ja autoon. Nokat suunnattuna leipomoa kohti. Paikalla oli vain muutama ihminen, joten Tiina pääsi sylissä kannettuna valitsemaan kakkunsa. Karoliinakakku vadelmilla. Selvä, sen otamme. Ajoimme äidilleni mäkkärin kautta herkuttelemaan. Mikä juhlapäivä!

Olemme viettäneet kivan viikonlopun kotona. Kahvitteluseuraakin kävi (kiitos Sini). :) Eilen haimme minulle viimeinkin jotain, mitä olen kauan halunnut. Rahat on vähissä, joten sopivaa on saanut etsiä kissojen ja koirien kanssa. Sitten, keskellä yötä facebookkiin ilmestyi ilmoitus yllä olevasta tuolista. Tiesin välittömästi, että se oli siinä! Tuoli on vuoden 2016 Billnäs:n suomalaista tekoa oleva tamminen tuoli. Täydellinen "taidetuoli", jossa kirjoitan tälläkin hetkellä tätä tekstiä. Huh, on tämä ihana piristys.

Taidetuolista pääsemme hyppäämään sopivasti seuraavaan aiheeseen. Jotenkin perjantaina koin saunan jälkeen suuren oivalluksen. Kuulostelin itseäni ja ymmärsin, että pitkästä aikaa olen oikeasti iloinen. Olen jotenkin hyväksynyt tosiasiat, että tilanne oin nyt tämä ja muuksi se ei muutu. Hoitoja on lusittavana tasan 2 vuotta ja 2 kuukautta. Se on pitkä aika, jota ei todellakaan kannata tuhlata laakereillaan lepäämiseen ja ylimääräiseen murehtimiseen. Ilonpisaroita pitää osata löytää pienistä onnistumisista, hetkistä ja läheisyydestä. Lämmin halaus ja hipsutukset kuuluvat kaikkiin päiviin. Meidän perheessä on kolme rapsuttelua ja silittelyä palavasti rakastavaa henkilöä; Jouni, Tiina ja Sinja. Sinja menee pään hieromisesta ihan transsiin ja Tiina nauttii selän kutittelusta kananlihalla nauraen. Jouni on ihan oma lukunsa. Sekoitus transsia, kehräystä ja yhtä hymyä. Tytöt on selvästi periny isältään tuon puolen, kun itse en jotenkin välitä ihon sivelystä. Mieluummin rapsuttelen toisten päitä ja silitän selkiä. Sopiva jako, minusta ainakin!

Tämän oivalluksen myötä huomasin pidempään nukkuneen intohimoni taiteeseen leimahtavan liekkeihin oikein kunnolla. Luovuus vaati päästä sormien kautta kynän avulla paperille. Päässä syntyi visio. Tarina Onnenkissasta, Toivosta. Kaikki piirtyi niin selkeästi mieleeni, että olen nyt päättänyt kirjoittaa tämän blogin sivussa Tiinalle omaa satukirjaa. Yritän saada siitä mahdollisimman lapsentasoisen, lohduttavan ja kivan kirjan, kertomuksen. Kertomuksen, joka käsittelee sairastumista, sen sattumanvaraisuutta, toivoa ja parantumista. Jos siitä meinaa tulla liian totuudenmukainen tai surullinen, niin säästän sen Tiinalle tulevaisuutta varten. No, joka tapauksessa kertomusta kertoo Toivo-kissa. Tämä kissa jakaa lohtua ja toivoa sairastuneen nukkuessa vierailemalla tämän luona ja silittämällä perhmeällä tassullaan, lohduttaen. Toivo kantaa mukanaan nauhoja, joiden avulla se pystyy antamaan voimaa ja iloa. Kultaisia lapsille, vaaleanpunaisia naisille ja vaaleansinisiä miehille. Tämän tarkemmin en tässä vaiheessa asiaa avaa, vaan keskityn kertomuksen kuvittamiseen. Sain siis valmiiksi tarinan toisen päähahmon (Tiinan lisäksi), eli Toivon. Alla kuva Toivosta. Kasvoista huomannee, kuinka raskas kissan taakka ja tehtävä onkaan. Se on kuitenkin iloinen, että se voi auttaa ja saada ihmiset uskomaan, että ihmeitä tapahtuu. Toivoa pidetään yllä viimeiseen hetkeen asti, vaikka tilanne olisi lohduton. <3

Tämä sairaus on kova paikka kaikille. Itse sairastuneelle, läheisille ja perheelle. Kyllä tämmöistä koettelemusta ei pitäisi olla olemassakaan. Ei lapsille eikä aikuisille. Ei kukaan tätä ansaitse. Onneksi kuitenkin on Toivon kaltaisia satukissoja, muita hahmoja ja lohdutusta. Kelle se on Jumala, kelle oma puoliso tai vanhemmat, mikä kennellekkin. Tärkeintä on, että voimaa voi ammentaa haluamallaan tavalla. Niin asioita pystyy käsittelemään. Itku auttaa ja puhdistaa kipeää sielua. Annetaan itkun tulla ja nauretaan, kun naurattaa. 

Tiina on ollut itseasiassa hyvin tasainen, vaikka kortisonit menee hurjalla annoksella taustalla. Tyttö on iloinen, mikä jaksaa kummastuttaa meitä muita monesti päivässä. On ihana tarjota lapselle erilaisia askarteluja ja leikkejä, kun tämä jaksaa niitä tehdä. Tänään Tiina käveli, siis käveli (!) taaperokärryn kanssa! tyttö rouskutti onnellisena suolatikkuja ja söi hyvin joka ruualla. Joi paljon, naureskeli omille pieruilleen räkä poskella ja kujeili Tinttaramaisesti. Tytön sisällä taistelussa ihan selvästi Tiinan minuus on nyt niskan päällä ja syöpää työnnetään syvälle suonsilmään. Sinne se saa unohtua, hukkua ja kadota. Sinne jääköön! Emme jää kaipaamaan. 

Tässä vielä päivän hauskuuksia ja suolatikkujen rouskuttaja sisarineen ja onnellinen iltasatujen kuuntelija silmäniskuineen. Ja Leevi-kissakin. :) <3

Leevi. <3

Meidän eläinlapset, possu ja tiikeri. <3

"Äiti näin kaljuu tiikeli! Laaauuuuuul!" :D

Ja näin virnistää pikkupossu. <3

Suolatikut syödään silmät kiinni, koska ne on liian hyviä. 

<3

Sitten silmänisku-poseeraus ja unille!