Dexametason kasvoilla

Niin valkeni taas uusi päivä, vaikka välillä tuntuu, että aika pysähtyy kokonaan ja ei kulu sitten millään. Vaan näyttääpä kuluvan. Toisaalta kiiruhtaen, mutta kipeät hetket madellen. Tämä päivä oli tuskallisen pitkä jo senkin takia, kun osastolla meni suunniteltua pidempään. Jännitykseltäkään ei vältytty, saati kyyneliltä.

Menimme yhdentoista maissa osastolle. Ajatuksena oli ottaa cvk:sta tuttuun tapaan verinäyte, odotella tulokset ja punnita, onko tankkaustarvetta verituotteista. Samalla tutkitaan muutama muukin näyte. Erwinase-pistoksen takia nämä aina tutkitaan. Olin hiukan innoissani, koska olihan nyt jo kertynyt kunnioitettavat yksitoista päivää piikityksiä, jos tämä päivä laskettaisiin. Toiseksi viimeinen piikki siis, vau! Pitkä on tämmöinen tie kulkea, kun lapsi pelkää päivittäin piikityksiä ja kipua. Toisaalta ajantajua kun ei ole, ei tiedä keskiviikoista ja perjantaista, saati maanantaista hölkäsen pöläystä, joten on ollu helppo aina sanoa, että seuraava piikki tulee sitten "toisena päivänä". Se on Tiinalle informaatioksi onneksi riittänyt.

Labravastaukset tulivat, hb 105, tromb 170 ja leuk tavoitetasolla, 3,5. Hienot numerot! Enää muutama muu vastaus, sitten piikki, puolen tunnin seuranta ja nokka kohti ovensuussa osastolla olevia tuplarattaitamme. Hissiin, pihalle ja autoon. Kotiin äkkiä suolatikkuja syömään. Vaan ihan näin helpolla ei tänään päästy. Hoitaja tuli huoneeseen ja kertoi, että jokin hyytymistekijä oli Tiinan labroissa hälyyttänyt ja jos se pitää paikkansa, erwinasea ei voida pistää tänään, koska veri voi alkaa vuotamaan kudoksiin ja haavat muutenkin oikutella, piikinpistotkin. Tässä vaiheessa mamman jalat menivät veltoiksi, otin vähän sängystä tukea ja tuijotin hölmistyneenä puhujaa. Kuulemma labrat pitää nyt ottaa käsivarren taipeesta, jotta varmistetaan, että vika ei ole "pumapaten" ruiskulla otetussa cvk:n näytteessä. Oli nimittäin veri tullut niin hiljokselleen, että sekin voisi vaikuttaa. Eipä siinä itku auttanut. Tiina katsoi hoitajaa, minua, hoitajaa ja taas minua. "Mitä nyt äiti?" ja alkoi lohduttomasti itkemään. Tiina on todentotta oppinut äidin huoli-ilmeen. Vaikken itke, tyttö näkee suoraan sydämeen, kun sitä kipristää. Kipristys näkyy varmasti silmistä, niin kipeää se kaikessa hiljaisuudessaan käy.

Puudutevoide laitettiin molempiin käsivarsiin ja minuuteilla laskettavissa olevassa ajassa labratäti tulikin jo huoneeseen. Täti neuvoi jotenkin tylysti ja kummasteli, kun en osannut pitää tyttöä. "Pitäkää, niinkuin aina ennenkin näissä tilanteissa" ja huokaus päälle. Ja perkele. "Tämä on hoitojen aikaan ENSIMMÄINEN pistos käsivarteen piikkejä KUOLLAKSEEN pelkäävälle tytölleni, joka näkee vielä neljän kuukauden takaisistakin piikeistä painajaisia. Toisekseen en ole näissä tilanteissa koskaan lasta pitänyt, sen on hoitanut isä. Ole hyvä ja neuvo, koska en tiedä miten olla." Pikkiriikkisen pahoillaanolevan suuntainen ilme tätin kasvoilla vilahti ja sainpa neuvojakin sitten. Jouni on tosiaan hoitanut nämä pitelemiset. Minun tehtäväni on aiemmin istua vierellä ja itkeä lapsen kanssa. Muuhun en ole pystynyt. Kunnes sitten nyt, on ollu pakko vain pystyä. Ja hienosti itse näyte tulikin. Pistos, pari sekuntia, putkilo täyteen ja laastari päälle. Tosi hienosti. Kiitin tätiä kuitenkin sydämellisesti, koska nyt Tiina sai kivan pistoskokemusken käsivarrestakin. Toivottavasti ei ole kovin toistuvaa tosin. 

Siinä me sitten napotettiin. Tiina tabletilla, äiti napsi kuvia. Pyysin kuvattavalta luvan, saanko kuvata. Nyökkäys ja pieni hymy. Hymyä en ehtinyt kuvaan saada, mutta aitoja tunteita kyllä. Pelkoa, surua, väsymystä ja voimattomuutta. Viimeiseen kuvaan juuri alkavan itkun. Tyttö muisti, että jalan piikki olisi vielä edessä ja sitä siinä sitten puitiin ja puhuttiin. Kuinka hienoa, että niitä on enää kaksi jäljellä! Takana on jo kymmenen! Hieno saavutus ja taas Kinderin paikka. Halasin tyttöä vielä ja vähän jo hassuteltiinkin Tiinan uudella kaulakorulla, jonka eilen itse itselleen teki, kun ovi aukesi huoneeseen. "Mittausvirhe cvk:sta, arvot loistavat. Annetaan se erwinase!" Jes! Huojennus ja huokaus. Ihana tunne. Jalan piikki vielä itkettiin ja hienosti kestettiin. Tiina on rautaa, timanttia koko tyttö. Lupasin kaksi Kinderiä ja prinsessakortteja, koska koettelemus oli pitkä ja kipeä. Kotimatkalla kaupan pihassa äidin jalka nousi keveästi ja vei Kindereiden luokse, maitohyllylle ja kissanruokalaatikolle. Kassalle, autoon ja kotiin.

Dexametason (kortisoni, lisää huomattavasti ärtymystä yms.) on kyllä yksi, sanonko mikä. No, nimensä mukaisesti stressihormoniahan se. Oleellinen osa, korvaamaton, apu. Mutta nuo sivuvaikutukset. Mitä tässä parin vuorokauden sisällä on todistettu; levottomuus, väsymys, unettomuus, raivokohtaukset, loputon ruokahalu yhdistettynä tiistain vikristiinin ruokahaluttomuuden kanssa. Järkyttävää. Mietippä lasta, joka haluaa itkien, palavasti vaikkapa puuroa. Ehdottomasti mansikkahillolla. Kamala nälkä (koska dexa), mutta puuro maistuu ihan kamalalle(koska vinkristiini). Sama koettiin jugun, sipsien ja mehun kohdalla. Hyvin raskasta tuo lapsen toiveiden toteuttaminen, kun haluaa just tiettyä ja sitten se maistuukin kamalalle. Itkua, huutoa, pettymystä. Iltapalapöydässä kuuluikin lause, jota olen odottanutkin jollain tasolla näiden raivareiden yhteydessä: "Minä haluan muuttaa sairaalaan!" 

Anteeksi mitä? Väsyneenä minunkin sisällä hetkellisesti kuohahti, mutta laitoin suun tiukasti suppuun. Katsoin hetken päästä lastani, joka uhmakkaasti yrittää katsoa äitiään silmiin. "Haluatko todella?" kysyn tyynesti. Vastaus tulee välittömästi, vähän jo turhautuen: "Haluan!"  Vähän aikaa pyörittelen sanoja mielessäni, pohdin seuraavaa siirtoa. Kerron Tiinalle, että me ollaan perhe, joka haluaa asua yhdessä. Meidän perheeseen kuuluu isi, äiti, Tiina ja Sinja. Sairaalassa yöpyvät kipeät lapset, jotka tarvitsevat hoitoa, juota ei kotona saa. Tässä vaiheessa tytön silmiin kohoaa kyyneleet. Kerron vielä, että olisi tosi kurjaa, jos joku haluaisi muuttaa pois. Tulisi paha mieli, itku ja ikävä. Tiina purskahti itkuun, nyökytti ja painautui äidin käsivartta vasten. Lyötynä, vaimattomana ja lopen väsyneenä. Rauhotuttiin siinä, siliteltiin toisiamme ja siirryttiin sohvalle hoitamaan vanhan cvk:n haavaa, joka on muuten, tähän väliin mainittuna, lähes parantunut! Jo umpeutunut, ei eritä tai arista. Nyt bebanthenilla hoidettavana oleva. Laitettiin Tiinalle tuttuun tapaan "yölapaset" ja luettiin satukirja sylikkäin. Liekkö nuista lapasista olen maininnut? Tiina kun ahdistuneena ja nykyisin jo automaattisesti, rapsuttelee haavoja, joten lapaset sekä estävät haaverit, että lämmittävät pientä vilukissaa. Tiina haluaa ne mielellään, mikä on hieno asia. Siellä tuo pikkulapsikissa nyt nukkuu uniansa. Toistaiseksi rauhallisena, mutta yöstä on oletettavasti tulossa vaikea. Tiina heräilee, itkeskelee ja kipuilee. Kipulääkettä annan tarvittaessa, vettä kiikutan ja silittelen. Onneksi nukkuu suurimman osan ajasta. Toisin kuin Sinja, joka on jälleen hampaidenteossa.. Mutta se onkin toinen juttu se. Pysytään Tiinan tarinassa itse Tinttaraisessa.

Kuvasin osastolla muutamat kuvat. Ilmeet ja fiilikset välittynee hyvin. Nyt siirryn sohvalle suunnittelemaan huomista. Kotipalvelua on tiedossa peräti kuusi tuntia. Jotain me Jounin kanssa keksitään, vaikka valvottas koko yö. Alla kuvatunnelmat.

Tässäpä dexametasonin vaikutus kasvoilla, kuvina. Ei ole helppoa, ei. :(