Käytiin tänään tuttuun tapaan tiputtelemassa puolen tunnin vinkristiinit osastolla. Verenkuva oli hyvä ja kaikki muutenkin mallillaan. Paitsi. Cvk toimii hyvin niukasti. Toinen luumen (kaksi porttia väliaikaisessa) ei toimi ollenkaan ja ihme ja kumma sentään toisesta saatiin ruiskulla imastua verikoe. Nolla piikkiä ja siten iloinen pieni ihminen äiteineen. :) Lääkärin kanssa alettiin miettimään, että olisko aiheellista aikaistaa uuden pysyvän cvk:n asennusta. Itse perustelin aikaistuksen sillä, että liekkö kannattavaa epävarman portin kautta tiputella sytostaatteja ja onko ihan reilua, että mahollisesti useita kertoja viikossa Tiina pisteltäisiin, vaikkakin sormenpäähän. Turhaa labratätien ravaamista ja stressiä lapselle, pelkoja. Lääkäri puhuikin asiasta toisten lääkärien kanssa ja he päättivät, että Tiinalle asennetaan heti huomenna aamulla uusi cvk! Mikä yllätys. Ja helpotus. Tosin ainahan se ressaa, kun lapsi kärrätään leikkaussaliin ja nukutetaan. Mutta nämä kuuluu asiaan ja sen me hyväksymme.
Tosiaan Tiinallehan tiputellaan nuo to-su sytostaatit osastolla, eli tosiaan nyt tämän viikon aikana on viitenä päivänä tiputus ja ensi viikolla sama juttu jatkuu (eli ti, to, pe, la, su) ja päiväkäynneillä selvitään, jos infektiot pysyy pois. Tiinalla alkoi nyt uusi suun kautta liuksena otettava sytostaatti, joka otetaan iltaisin. Kuulemma hyvänmakuista, kehaisi Tinttara. Ei halunnut edes vettä päälle, jottei hyvä maku katoa. Hieno homma. Myös tuo dexametason puolittui tänään, kun sen purku aloitettiin. Nopeaa se viikko vilahtikin. Nyt tämä tuleva viikko lasketaan annos hiljalleen nollaan ja siirrytään hydrokortisoniin, jes.
Eli tiedossa tiukkaa sytostaattitykitystä, neljästätoista päivästä kymmenenä. Huh. Onneksi kaikki vain 30 minuutin mittaisia, mutta on tämä ramppaamista. Paljon mahtuu uutta ja ihmeellistä. Jännittää, kuinka nämä vaikuttavat Tiinaan. Tiinan lämpö oli muuten osastolta lähtiessä 37,2, mikä lisäsi mun henkilökohtasta ahdistusta, mutta onneksi se oli kotona sitten 36,6, eli normaali.
Sattuipa tänään muutakin, mutta tällä kertaa minulle. Välillä mietin, mitähän hoitajat siellä musta ajattelee. "Tiina tässä tämä laastari jalkaan, eiku käteen, eiku niskaan. Hihi hoho haha, sori, oon nukkunu aika vähän.." :D Hoitajien ilmeet on välillä sekoitus huolta ja huvitusta. Syystäkin, kun äiti menee säästöliekillä monen asian suhteen. Mutta tosiaan, olin menossa vanhempainkeittiöön hakemaan kahvia, kun ovella päässä alkoi heittää ja sumeni. Valahin seinää vasten ja siinä lähellä ollut nuori äiti säikähti. Hihittelin, että kaikki ihan ok ja soittelin siinä lattialla Jounillekki tietoja huomisesta. Toinenkin äiti tuli siihen ja kyseli, olenko syönyt. En kuollaksenikaan muistanut. Olen nukkunu kahdessa yössä ehkä maksimissaan kuusi tuntia, joka lienee vaikuttaa asiaan. Eteen tuotiin tuoremehua ja sen siinä siemailin ja istuskelin rauhassa. Kotona kahden aikaan sitte selvisi, etten ollut syönyt, mutta olo oli kyllä jotenki eri tavalla outo. Ruuan jälkeen olo oli vielä sekava, mutta päikkärit selkiyttivät hieman. Selvennykseksi, että odottelen yhteydenottoa liittyen kaulaan/niskaan, tk:n puolelta. Vuosia vaivanneet kivut on nyt aika ottaa tosissaan, kun neurologisiakin juttuja ilmenee. Mutta se minusta, näillä mennään ja rimpuillaan arjessa kiinni.
Huomenna sitten klo 7.30 Jouni ja Tiina osastolle. Voi olla kiva yö tiedossa, kun Sinja nappasi lattialta Tiinan pudottaman donitsipalan ja juosten sen suuhunsa työnsi ja nielaisi justiin ennen, ku ehin paikalle. Reppana. Herkkupala oli aarteista suurin. Saattaahan se donitsin maito vähän laktoosi-intolerantikolla suolenmutkissa vääntää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti