Who wants to live forever?

Tiina tosiaan pääsi eilen kotiin. <3 Ollaankin nautittu porukalla kotona olemisesta kovasti. Ensimmäinen yö oli kieltämättä ihan kamala, kun Sinja ei nukkunut juuri ollenkaan ja valvotti koko poppoota, mutta jospa tämä tuleva yö olisi parempi. Aamulla Jouni ja Tiina lähtevät osastolle verikokeisiin. Nähdään mahdollisten tankkausten tarve. Hoidot jatkuu taas keskiviikona, jos kaikki menee nappiin.

Ihan vaan muutama Kinder-yllätys

Tulin tässä yksi päivä miettineeksi, että tämä Tiinan tilanne muistuttaa etäisesti jostain ajasta omassakin elämässä. Ei tietysti ole edes verrattavissa, mutta toisaalta kuitenkin vähän on. Nimittäin mieleeni tulee raskausaika, kun odotin Tiinaa. Pelkäsin hurjana, että jokin menee pieleen. Seurasin hysteerisenä oireita ja itkin iltaisin. Aivan niinkuin nytkin, kun mietin tyttöäni. Tiina kärsii pahoinvoinnista, nivelkivuista, heikotuksesta ja hänellä on mielitekoja tiettyihin ruokiin. Hän on äreä, äkkipikainen, muuttunut luonteeltaan. Mutta vain tietyn, ennalta määrätyn ajan.

Minä sain aikoinani sen maailman tärkeimmän palkinnon. Kestin lopulta vuodepotilaana, itseäni piikittävänä rauniona lopun raskauden, joka huipentui vaikeaan synnytykseen. Tiinakin taisteleekipujensa kanssa, mutta esimerkiksi tänään jälleen sinnillä käveli. Hammasta purren, kyynelsilmin. Mutta käveli! Kolme vuotta sitten minä öisin itkin, konttasin ja liikuin hiljalleen vessaan, kun oli pakko. Vartissa pääsin viereiseen huoneeseen ja varti takaisin sänkyyn. Jouni heräsi aina mun itkuun, kun liikkuminen oli niin vaikeaa. Hän auttoi, minkä pystyi. Nyt me autamme Tiinaa kaikin tavoin. Tsemppaamme, tuemme, olemme olkapäinä. Ja tiedättekö, mikä on se kaikkein suurin yhdistävä palkinto? Se on elämä. Palkintona on elämä!

Muistan miettineeni joskus aikoinaan, että syöpää sairastavat ihmiset näyttävät tietyiltä. Heillä on se jokin tietty piirre, olemus tai fiilis olemisessaan ja elämisessään. Se jotenkin näkyy. En ole osannut paremmin sitä aiemmin selittää. Olen iloinnut, ettei se näy Tiinassa. Mutta nyt olen huomannut, että kyllä se näkyy myös minun Tinttaraisellani. Ja nyt tiedän, mikä se jokin on. Se on syvää väsymystä, joka näkyy silmistä hiljaisena harmautena. Synkkyyttä, joka kajastaa vain sellaisilta kasvoilta, jotka saavat ohuen verhon takaa katsoa kuolemaa silmästä silmään. Vain tuo verho erottaa elämän ja kuoleman. Se on kuin maailman ohuin ovi, jonka suojan ansiosta voi selviytyä. Kun saa hoitoa, ovi pysyy kiinni ja kuolema ei pääse sieltä tulemaan tekemään tuhojaan. Jos hoidot lopetetaan, ovi aukeaa. Joskus ovi raottuu väkisin, vaikka hoidetaan. Eihän mikään ovi ole niin varma, että se pitäisi ja pysyisi kiinni ikuisesti. Vanhuuttaan se viimeistään luovuttaa ja aukeaa joko hiljalleen tai rävähtää tuulen puuskan pyyhkäistyä sen levälleen, lopettaen elämän sillä sekunnilla siihen.

Meidän Tiinan silmistä näen tuon oven. Se on tiukasti lukittuna, pitäen elämän ja kuoleman erossa toisistaan. Syöpää sairastavan ovessa on ikäänkuin ikkuna. Siitä voi katsoa päivittäin kuolemaa silmästä silmään, vaikkei haluaisikaan. Syöpäsolut taistelevat tiukasti kuoleman sotajoukkojen mukana ja yrittävät tukahduttaa elintoiminnot ja myrkyttävät veren. Sytostaatit tuhoavat hiljalleen syöpäsolukkoa, mutta samalla myös tervettä osaa ihmisestä toimintoineen. Verituotteet korjaavat puutoksia elämän puolella taistelujoukoissa ja näillä lääketieteen toimilla ihminen saadaan pysymään tässä taistelussa hengissä. Ovi ei anna siis periksi ihan helpolla. Ihminen ei pysy ehkä jaloillaan tämmöisissä taisteluissa, mutta hengissä pysytään, kunnes tasitelu on taisteltu. Jos siinä rytäkässä ei pysy jaloillaan, niin sitten vaikka istutaan. Jos ei istuta, niin sitte maataan. Jos ei hereillä, niin sitten unessa. Mutta niin kauan, kuin on tarpeen. Uskomme, että lopulta elämä voittaa myös Tiinan taistelun. Uskon kuitenkin, että hoitojen lisäksi tähän vaikuttaa niin moni muukin asia. Ehkä toivo, positiivisuus ja rakkaus? Jokaisella on tästä varmasti oma ajatuksensa.

Mietin myös paljon, kuinka pienestä tämäkin koko juttu on ollut kiinni. Yllä olevassa kuvassa olemme tk:ssa aulassa. Tuosta hetkestä tunti eteenpäin, niin olemme ambulanssissa kiitämässä Oulua kohti. Muistan tuon hetken ja erityisesti sen, kun helteisestä ilmasta siirryimme aulaan ja ilmoittautumaan. Radiosta kuului Queenin "Who wants to live forever" ja painoin nappia ja sain vuoronumeron. Puhuimme Jounin kanssa puhelimessa, ennenkuin näimme Oulussa ja kummatkin muistivat tuon kappaleen soivan. Tuo kappale tulee ikuisesti olemaan yksi merkityksellisimmistä biiseistä koskaan meille henkilökohtasesti. Mikä onki erikoista, on se, että tuo kappale on aina saanut mulle palan kurkkuun. Se on niin kaunis ja voimakas, upeine lyriikkoineen. Ja millaiseen tilanteeseen se sattuikaan soimaan? Se oli kuin linkkinä kaikkeen. Se oli se hetki, kun tiesimme, että jotain todella vakavaa oli tapahtumassa. Tuolloin syöpä oli sananakin mörkö, joka työnnettiin mieleen tullessaan kiireesti pois. Ei se sitä voisi olla. Mutta elämä on epäreilua. Elämä on niin epäreilua. Enempää en nyt kykene kirjoittamaan. Lopetan tämän kirjoituksen pätkään tuosta kappaleesta.

"And we can have forever

and we can love forever

Forever is our today

Who wants to live forever

Who wants to live forever

Forever is our today

Who waits forever anyway?"