Ambulanssimatkan muistoissa

Olenki varmaan kertonu, kuinka Tiina innostuu ambulansseista. Luultavasti? Kieltämättä en muista juuri ollenkaan aiempia postauksia. Aika hurjaa, etten edes halua palata niihin. Pysyn kynsin ja hampain tässä hetkessä. Joskus varoen mietin seuraavaa päivää, mutta usein käännän ajatukset nopeasti pois. Tuntuu, että jotain pahaa tapahtuu, jos mietin liian kauas. En halua suunnitella, haaveilla tai toivoa liikaa. Pelkään rangaistusta tai liian korkealta putoamista. En halua pudota. En halua vajota ja hukkua. Pää on pidettävä vedenpinnan yläpuolella. Vedestä ei uskalla nousta, muttei myöskään sukeltaa.

Mutta niistä ambulansseista. Tiina hymyilee aina ambulanssin nähdessään ja muistaa hauskan matkan, kun sai oikein makuultaan matkustaa ja sai nallenkin. Paarien kyydissä oli jännittävää ja kivaa. Oli hauskaa, kun sai äidin kanssa matkata autossa, joka ajoi hurjaa vauhtia ja soitti pilleillä isoa ääntä.

Ambulanssi ajoikin lujaa. Autot siirtyivät edessä reunaan ja antoivat tietä. Kyytimme mutkitteli ja ohitteli, ajoi lujaa kohti määränpäätä. Tuskin satoi tai paistoi ainakaan kovasti, koska muistaisin kyllä. Päivä olihelteinen, muttei paahtavan kuuma. Hikoilin jonkin verran tuolissani Tiinan vieressä. Tyttö hymyili.

Ambulanssin ensihoitajan ilme oli vakava. Olin juuri aikaisemmin kysynyt, että "Osaatko yhtään sanoa, että mitä nuo labratulokset voisivat kertoa? Edes arvausta?" Miespuolinen ensihoitaja vilkaisi minua, sitten Tiinaa ja syventyi papereihin vielä kerran. Pidätin hengitystä. Katsoin hiestä märkää lasta, jonka kuume oli alkanut laskea. Tiina puristi nallea lujaa ja oli unen ja valveen rajamailla. Pientä hymyä oli havaittavissa välillä. Minäkin yritin hymyillä vähän. Hiljaisuuden ja tuon hetken tunnelman muutti ansihoitajan sanat. "Kyllähän nämä kielivät jostain vakavammasta. Mutta mistä, sitä ei osaa sanoa" Nielaisin. Muistan puhuneeni tuossa tilanteessa jonkin verran omista fiiliksistäni. Pelotti ja itketti. Välttelin hyvin tietoisesti sanaa syöpä. Sanoin sen jotenkin ääneenkin. "Voihan tämä varmaan olla se kaikista pahinki vaihtoehto, varmaat tiedätkin mikä, mutta toivon, ettei ole" Ensihoitaja nyökkäsi vakavana.

Tuon matkan jälkeen olen alkanut reagoimaan jo pelkästään ambulanssin näkemiseen. Tuntuu kamalalta, kun miettii, että siellä sisällä on joku, jolla on hätä. Oon kyllä perusluonteeltanikin vähän yliherkkis, mutta nykyisin ambulanssien sireenien ääni on saanut uuden merkityksen. Siellä autossa on vähintään yksi kokonainen elämä, ehkä huolesta soikeana oleva vanhempi tai puolisokin vierellä. Auton sisällä voi pahimmillaan olla kulumassa kallisarvoisen elämän viimeiset minuutit ja sekunnit. Ehkä siellä sisällä on suhteellisen hyvinvoiva ihminen, joka kuitenkin saa pian sairaalassa tuomion vakavasta sairaudesta. Ensihoitajat tekevät ihan uskomattoman hienoa työtä ja ovat mukana ihmisen dramaattisimmissa hetkissä. Sitä ei osaa ajatellakaan, kuinka paljon siihen työhön sisältyy.

Miksi mietin tätä ambulanssikyytiä? Hetki sitten tämän talon ohi ajoi ambulanssi. Istuin ja istun edelleenkin sohvannurkassa. Kaikki ajatukset vyöryy mieleen ja kipeät muistot viiltävät. Miten paljon onkaan tapahtunut. Ihan liian paljon. Niin pienessä ajassa. Elämä on arvaamaton matka.