Syvenevä sininen

Sitä pitäs oppia vieläkin paremmin elämään hetkessä. Nauttia aamukahvistaan, lapsen hymystä tai vaikkapa hyvästä fiiliksestä muuttolaatikoita pakatessaan. Rauhausat yöunet on suorastaan luksusta, mutta niitäkin on muutamia saatu. Kunnes sitten tuli viime yö.

Vielä kahdelta olin hereillä hetken ja tuijottelin Jounin lyhyitä hiuksia; huomenna nuo Tiinan kanssa ajeltaisiin. Olisi kaksi kiiltävää kaljua ja kaksi hymysuuta. Tai no oikeastaan neljä. Sinjahan hymyilee aina ja äitikin kovasti yrittää. Ja onnistuukin melkein aina. Iltaisin pala ei kurkusta meinaa liikkua, mutta kaiken sen positiivisuuden ja toiveikkuuden kohdistan noihin yhteisiin päiviimme. Ilo kun tarttuu lapseenkin.

Yöllä vain vain vähän jälkeen nukahtamiseni alkoi tyttöjen huoneesta kuulua itkua. Tiinan surkeaa itkua. Kipu kuului ja näkyi, vatsaan sattui. Kova kiire oli vessaan ja maha olikin ihan löysällä ja potalla raikui pelokas itku, joka välillä muuttui sydäntäsärkeväksi kiljumiseksi. Potalla käymiset jatkui tunteja, kunnes viideltä potassa punersi. Verta.

Osastolle soittaessa sovittiin, että seuraillaan vielä. Ummetuksen jälkeen on normaalia pieni vuoto. Verta kuitenkin tuli kymmenen maissa vielä lisää. Lisäksi kurkkukipuun ei parasetamoli purenut ja nesteitä ei saatu menemään, joten ei siinä vaihtoehtoja ollut. Laukut pakattuna autoon ja kohti Oulua. Nyt täällä huoneessa taas ollaan. Onneksi ei ole kuumetta. Varulta ollaan eristyksessä, kun ulostenäytteiden tulokset tulee vasta huomenna. Veriarvot oli onneksi hyvät.

Taas sellainen sinisempi hetki, mutta kyllä tämä tästä. Jälleen siirrytään "tunti kerrallaan" -taktiikkaan. Toimii meillä paremmin.