Anestesiakelpoinen ja salissa

Leikkaussalissa. Siellä Tiina nyt on. Anestesiakelpoisena ja paljon paremmalla voinnilla. Eilen tuli vielä aamulla korkea kuumepiikki, mutta yllättäen kuumeen laskettua tyttö virkostui. Söi, käveli jopa muutaman metrin ja istui leikkien lattialla. Tinttarainen. <3

Tänä aamuna labrat kertoi trombosyyttien olevan vähän yli 60, hb oli 83 ja leukkarit muistaakseni 1,2. Crp oli ehtinyt tässä välissä melkein sataan nousta, mutta eilen ne oli 43 ja tänään vain 13. Hienot numerot ja kuumeettomuus; tuloksena hieno sana "anestesiakelpoinen". Nukuttaa siis saa, lääkitään luuydin ja otetaan se maailman tärkein näyte. Nyt on viimein se hetki.

Tätä hetkeä me ollaan sydämet sykkyrällä odotettu nyt yli kuukausi. Nyt se siis selviää. Just tällä hetkellä ehkä näyte otetaan. Nyt. Tai nyt. Ehkä nyt? Tulokset kuullaan iltapäivällä, viimeistään huomenna. Kuullaan, ollaanko matalan, kohonneen vai korkean riskin ryhmässä. Jos blasteja on alle 0,1%, niin ollaan matan riskin ryhmässä. Jos niitä on yli 25%, nousemme korkean riskin ryhmään. Jos jotain noiden väliltä, kohonnut riski on meidän ryhmä. Tuo 25 prosenttia tai enemmän tarkoittaa automaattisesti luuydinsiirtoa ja pidempää reissua Helsinkiin. Nuo siirrännäiset tehdään vain siellä. Ennen sitä olis tietty kovat hoidot edessä, jotta syöpäsolut saataisiin tuhottua tuolle alle 0,01% tasolle. Muutoin siirrettä ei voida antaa. Mutta sitä vaihtoehtoa ei edes mietitä, jossa keho ei reagoisi sytostaatteihin, koska kahden viikon vaste oli hyvä, joten ainakaan pahin mahdollinen skenaario saa pyyhkiytyä mielestä. Minä en oikeastaan usko nyt muuhun, kuin numeroihin. Numeroihin on helppo uskoa. Numerot vain ovat. Tuloksina ja tavallaan totuutena. Niihin päästään koneiden ja ihmissilmän avulla, kun lasketaan ja ynnätään. Kuinka monta solua milloinkin ja missä? Se on yksinkertaista. Ja totta.

Tilanne on nyt se, että Jouni on Oulussa. Minä istun kotona olohuoneen lattialla. Sinja harjaa mun hiusharjalla mattoa ja yrittää vähän väliä hyökätä läppärin kimppuun. Puhelin ja kaukosäädin on mun jalkojen välissä piilossa tahmaisia pikkusormia. Välillä pientä itkettää, kun ei saa haluamaansa. Itkettää, mielipahasta. Ihanan tavallista pientä itkua ihan tavallisesta syystä, vaikka niin suurta tuon pikkuisen silmissä. Nappaan tytön hetkeksi syliin ja rustistan. Nuuhkutan punertavaa kiharapäätä ja suljen silmäni. Lapsi painaa päänsä minua vasten. Laulan Sinjan lempilaulua; Tuu tuu tupakkarulla, mistä tiesit tänne tulla? ja pieni pää kääntyy kenollaan, korva kuuntelee tarkasti laulua ja suunpielet kohoaa pieneen hymyyn. Ihan pieneen, tyytyväiseen hymyyn. Kaikki on hyvin juuri nyt tässä hetkessä. Tässä hiuksenhienon ohuessa hetkessä. Kun laulu loppuu, pää kohoaa ja lapsi nousee vielä hiukan huterille jaloilleen ja lähtee kohti uusia seikkailuja. Tällä kertaa niitä löytyy rottinkikorin uumenista legojen muodossa. Pieni käsi hämmentää vimmatusti noita värikkäitä palikoita. Saan taas pienen hetken aikaa naputella kaikkea tätä.

Ajatukset on nyt ihan muualla. Suu laulaa tupparullaa ja käsi silittää kaikista pienintä, mutta sydän on murusina rinnan alla. Tuhansina palasina. Kipeinä sirpaleina ripoteltuna ympäriinsä. Ihan kuin en olisi kokonaan juuri tässä. Osa minusta kyllä on tässä hetkessä, mutta osa on eilisessä ja osa odottaa jo huomista. Osa ei uskalla odottaa edes minuutin päähän. Suurin osa on kuitenkin tiukasti juuri tässä ja nyt. Takerrun tähän hetkeen. Tietämättä, mitä tapahtuu puolen tunnin päästä tai iltapäivällä.

Kaikki on jo valmiina. Tiinan pienen selän ja koko kehon sisällä uinuu hiljaa salaisuus ja totuus. Tieto on jo siellä, olemassa. Me muut emme vain tiedä. Ehkä Oulun laboratorio tietää jo jotain? Ehkä luuydin jo on siellä ja sitä tutkitaan. Ehkä laboratorian työntekijä juuri nyt käsittelee näytettä ja miettii, että kohta pääsen kahvitauolle ja lounaalle, enää tämä näyte. Ehkä näyte on koneessa ja kone laskee soluja. Ynnää ja laskee ja laskee ja laskee. Ehkä laskeminen kohta loppuu. Ehkä tieto siirtyy koneelle, se naputellaan numeroiksi ja totuudeksi, tiedoksi. Sitten osastolla ääkäri avaa Tiinan tiedot ja labratulokset. Silmät lukee numerot. Miltähän se tuntuu? Lukea, tietää ja välittää tiedot? Sitten pyydetäänkin jo hoitaja paikalle. Keskustellaan. Kuinka tämä kerrotaan isälle, jonka kädet on jääkylmät. Jonka vatsa on ihan sekaisin. Joka tuijottaa sanattomasti seinää ja osaston huoneen oven ikkunaa, että milloin sieltä tullaan ja kerrotaan. Tokkurainen, uninen lapsi nukkuu pienenä myttynä peiton alla. Minun sininen lapseni. Meidän oma ihmeemme, taistelijamme. Taistelee tietämättään. Kokoajan. Ilman lounas- tai kahvitaukoja.

Mietin kauan, kuinka voisin tehdä jotain hiuksilleni. Hiusten ajelu ei tuntunut omalta jutulta. Haluan näyttää voimakkaalta, olla se vahva titaani-äiti, joka kestää tämän kaiken. Haluan olemuksellani viestittää Tiinalle, että tässä olen ja pysyn. Enemmän ennallani ja tuttuna ja turvallisena. Mutta jotain halusin keksiä. Niinpä viime yönä kaivelin kaappeja ja värikätköjä. Katsoin viimeisen kerran viimeinkin luonnollisen väriseksi saatuja hiuksiani ja tein päätöksen. Sekoitin värin. Pesin hiukset ja levitin tämän Tiinan sanoin unisen värin hiuksilleni. Odotin hetken ja huuhtelin. Tuloksena oli hyvin sininen, vähän violetti väri. toivottavasti tämä saa Tiinan hymyilemään. <3

Nyt ryhdyn odottamaan. Puhelin soi jossain vaiheessa. Haluan rauhoittua, hiljentyä. Odottaa. Ja ottaa pienimmän jälleen kerran syliin ja rutistaa.