Kiitollisuus on syvää

Pikkuiset, räkäiset nokat tuhisee ja sitäkin räkäisempi yskä kuuluu välillä tyttöjen huoneesta. Tiinalla röhä on pahempi kylläkin, mutta onneksi ei kuitenkaan mikään kamala tauti ole ainakaan vielä. Yleisvointi hyvä, ei lämpöä, ei kipua. Vain paikoillaan junnaava flunssa. Tässä nyt jännitellään, miten Sinjan maanantain (1v6kk) neuvolan käy. Käynnillä olis muutakin merkitystä, kuin kehityksen seuraaminen; influenssarokotteiden antaminen Sinjan lisäksi minulle ja Jounille. Tänä vuonna influenssaa on alkanut ilmaantua normaalia varhaisemmassa vaiheessa, osasivat osastolta ja kotisairaanhoidosta kertoa. Tarkkana saa olla ja käsiä pestä ja desinfioida joka käänteessä. Ihmismassoihin ei kannata suunnata edes meidän vanhempien. Ihan vaan varulta. Välttyypähän joulun ajan ruuhkilta ja tungokselta. Nettikaupat auttavat joulupukin töissä meitä arkalaisia.

Tämmöisinä sesonkiaikoina kaikki oikein korostuu. Kuinka erilaista elämää me eletäänkään?  Jouni voisi hyvin olla töissä ja tytöt päiväkodissa, Tiina ainakin osa-aikaisesti virikkeiden vuoksi, jos elämä olis ennallaan. Työpaikkojen pikkujoulut, päiväkotien joulujuhlat, jouluruoat ravintolassa (ollumeillä perinteenä kerran joulussa käydä herkuttelemassa ennen aattoa valmiissa pöydässä), lasten kanssa lelujen hypistelyt kaupoissa, kauppojen joulupukit, joulunavaukset, kerhojen askartelut ja leikit, vierailut, juhlimiset muutenkin. Tähän vuodenaikaan on siunaantunut useammat synttärit ja juhlat. Kaikki nämä ovat kiellettyjen listalla. Me käytännössä istutaan kotona, toivotaan pakkasta (pöpöt kuolee paremmin) ja toivotaan, että joku tulisi vierailulle. Joku, joka ei ole ollut kipeä lähiaikoina. Tuntuu, että jokainen on vähintään hetki sitten ollut, jos ei nyt tällä hetkellä sitä ole. 

Vaikka toisaalta, kovin moni meillä ei edes käykkään tosin. Useat ihmiset ovat kaikonneet. Moni  on livahtanut facebookin kaverilistalta ja sitäkin muitakin juttuja on sattunut. Yksi ystäväni, joka on ollut yksi tärkeimmistä, blokkasi minut/meidät täysin kymmenen vuoden ystävyyden päätteeksi. Ei vastannut enää viesteihin, ei edes lukenut niitä. Ei vastannut puheluihin. Kulki alkutaipaleemme mukana, mutta sitten kaikki muuttui. Takki auki jäin ja luovutin. Luottamukseen todellakin nakertui pysyvä aukko. Tytöillä on molemmilla viiden kummin sijaan nyt neljä, jotka ovat elämässämme mukana. Tällä ystävällä oli omissa silmissäni kunnia saada olla molempien tyttöjen kummina. Se oli selviö. Mutta mitäpä tätä enempää vatvomaan, hän teki valintansa. Lähelleni en enää niin helposti päästä ketä vain. Haluan vastavuoroista ystävyyttä; olla toisen tukena ja tarjota apua tietäen, että sitä itsekkin voisin saada, jos todellinen hätä tulee. Syöpä todellakin tuohoaa monella tapaa ympäriltään asioita, mutta onneksi monet myös ovat pysyneet läheisinä. Tämä on ollut todellinen koetinkivi ja toisaalta hyvääkin siinä on ollut. Tiedän nyt paremmin, ketkä todella haluavat olla osa meidän elämää, vaikka se nyt hetkellisesti on rankkaa. Paljoa en muutenkaan pyydä. Minulle riittää, että vaihdetaan edes joskus kuulumisia tai vaikka, että tiedän sen, että he ylipäätään ovat olemassa. Vain yhteydenoton päässä. Omasta mielestäni olen ystävänä auttavainen ja lojaali, annan vaikka vähästäni. Toiselta en kaipaa samaa, minulle riittää luottamus. Olen sen arvoinen. Meistä jokainen on.

Mitäs tässä sitten muuta? Labravastaukset oli eilen hyvät, tankkauksia ei tarvittu (ulkomuistista noin: hb 106, tromb 110 ja leuk 2,0). Maanantaina sitten jännitellään, mitä arvoja sitten saadaan luettaviksi. Sen perusteella aloitetaan suun kautta otettava sytostaatti (merkaptopurin), jos kaikki vaan olis riittävän mallillaan ja arvot noususuhtanteessa. Saapa nähdä!

Isänpäivää vietämme muffinsein. Kortti annettiin tänään jo, kun Tiina ei malttanut odottaa. Isovanhemmat saavat omansa alkuviikosta postin kautta. Postin kautta tulee myös yksi isänpäivälahja; uudet tuulettimet Jounin tietokoneeseen. Sellainen tuo meidän nörtti-isi on. :D Rakentaa ja huoltaa elektroniikkaa. Vierestä en voi muuta, kuin ihailla hänen taitojaan. Itse parturi-kampaajana osaan hiukan eri alan asioita. :)

Vaikka tämä postaus olikin hiukan negatiivissävytteinen, niin haluan loppuun kirjoittaa sanasen kiitollisuudesta. Ennen nukkumaanmenoa yritän joka ilta miettiä edes yhden kivan asian, josta olen kiitollinen. Mistä olen siis nyt? Ihanasta perheestämme. <3 Rakkaasta miehestäni, joka on maailman paras isä. Ihan oikeasti; paras! Touhuaa lasten kanssa yhtälailla, hoitaa, huolehtii kodistakin, paljon. Korjaa aina vaan ja saa ehjäksi. Minutkin. Sai jo pian kuusi vuotta sitten ja saa edelleen lähes päivittäin, kun välillä vain murenen ja hajoan. Korjaa, hoivaa ja eheyttää. Muistuttaa positiivisuudesta, ei taatusti torju millään tasolla koskaan. Puhaltaa, kun on pipi ja ottaa syliin meistä jokaisen. Jouni on yksi iso sydän ja ilo. On "helppoa" (tuskin se täysin helppoa on koskaan) kasvattaa tuollaisen ihmisen kanssa lapsista hyviä ihmisiä. Hymyileviä ja kivoja tyttöjä. Jotka ottavat toisen huomioon ja lohduttavat, pirkahtelevat riemua ja luovuutta. Meidän ihanat tytöt. Ainutlaatuiset ja niin rakkaat.

Kyllä minulla on aihetta kiitollisuuteen. Joka päivä!

Kindersuklaata suupielissä. Mahtavaa, kun on oppinut ajamaan. Ja kun ylipäätään voi kivuitta ajaa. <3