Tinttaran sininen tarina: Infektio, mones lie?

Meillä oli suunnitteilla mennä tiistaina (eilen) osastolle verikokeisiin ja näyttämään cvk:ta, kun se oli tikkien kohdalta hiukan kipeä. Vielä maanantai-iltana me oltiin siinä luulossa, että aamulla on edessä pikainen reissu. Oon ollu ihan superväsyny, ku tytöt on valvoneet kovasti vuoronperään öisin. Sinja eniten, mutta pääasiassa Tiina on ollu levoton alkuyön ja Sinja heränny yhden maissa ja kiljahdellu riemusta useamman tunnin. Tiistain vastaisena yönä SInja valvoskeli taas, mutta Tiina oli vaiti. Kävin useammasti kysymässä, että onhan hyvä olo, eikä kipuja, mutta aina tyttö sanoi, että kaikki hyvin. Aamuyöllä Sinjua tapansa mukaan hiljeni ja hiljaisuus laskeutui. Nukuimme aamuun, kunnes herätyskello herätti. Tuolloin jo mielessä kävi, että mitenhän tytöt eivät heränneet omassa huoneessaan. Varsinkaan Tiina.

Hampaat menin pikaisesti pesemään, kun Jouni meni tyttöjen huoneeseen. Tiina parahti itkuun. Jouni kysyi, mikä on, mutta tyttö vain itki. Ei voinut kävellä. "Minuun sattuu! Minä en voi äiti kävellä ollenkaan.. Päähän sattuu! Isi auta minua.." Jouni kantoi tytön vessaan potalle ja Tiina kertoi, että oli herätetty liian aikaisin ja itki itkua, jonka luonteen tunnistin heti huoneiden päähän pikkuvessaan. Huuhtasin hammasharjan ja syöksyin ovelle katsomaan tyttöäni. Tärisevä, kalpea ja nuo silmät. Ei epäilystäkään. Silmät sen paljastaa aina. Meinasin jo soittaa heti osastolle, että laittavat huoneen meille, tulemme heti. Hoksasin, että ehkä kuitenkin puhelimessa kysyvät, että paljon on kuumetta tai muuta. Sairaanhoitaja ei ehkä allekirjoita leukemiasilmiä, mitkä vain äiti näkee. Nappasin tytön syliin ja siinä vaiheessa tuli todellinen hätä. Tulikuuma lapsi. Äkkiä sohvalle, vaatteet päälle ja mittari kainaloon. "Minua niin äiti palelee. Voidaanko laittaa peitto?" Kerron, että peittoja ei nyt aleta laittamaan, vaan syödään vähän ja lähdetään sairaalaan. Siinä lapseni, useampi vaatekerros päällä tutisi kulmästä. Mittarin lukemat pomppivat puolikkaita asteita kerrallaan ja mittari piippasi 38,8 kohdalla. Varmistin toisen kerran ja tulos oli jo 39,0. Äkkiä puuro Sinjalle, Tiinalle pari lusikallista hedelmäsmoothieta ja maitoa, lääkkeet, ulkovaatteet ja kissariepu. Lapset autoon, äiti ja isä vaitonaisina omille penkeilleen. Chisu lauloi radiossa, lumi oli alkanut sulaa ja tie oli märkä. Takapenkillä oli hiljaista. Ennen motaria Tiina kysyi, saako nukkua. Saa kyllä, nuku vain. Kohta ollaan perillä.

Osastolla kannoin tyutön huoneeseen ja lapsi sai toivomansa peiton. Meni hetki ja härdelli alkoi pyöriä. Bakteeriviljelypulloihin verinäytteet, kuumetta alentavaa annetaan ja sitten antibiootti tippumaan. Cvk poistetaan mahd pian kaiken varalta, jottei pöpö pääse sinne. Väliaikainen portti olikin ollut jo kolme viikkoa, joten ymmärrettävää. Taikarasvaa käteen, kanyyli suunnitteilla. Lohdutin paniikki-itkua itkevää tyttöäni. Hän ei halua kanyylia. Miksei cvk:ta voida käyttää? Cvk tarkistetaan, se on täysin puhdas ja siisti. Ei edes punoita, kun yksi tikki hiukan. Kanyylin pisto sattuu, mutta menee hyvin ja asia hoituu nopeasti. Pidän Tiinaa sylissä ja itken vasten jo hiukan haaleampaa kaljua päätä. Taas, aina vain, kipua. Niin pienelle. Tiina kiittää kyyneltensä läpi kanyylista ja äisin sydän murenee taas hiukan pienemmiksi palasiksi. Mistä tuo kiitos kumpuaa kerta toisensa jälkeen?

Cvk:n poistoa alettiin toteuttamaan, kunnes hoitajat vielä tarkistivat labrat. Hyvä kun tarkistettiin, nimittäin trombosyytit oli romahtaneet ja poiston yhteydessä olis ollu riski olemassa, että vuotoa ei saada niin hyvin tyrehdytettyä. Paljoa nuo poistokohdat eivät vuoda, mutta sen verran, että jos hyytymistekijät puuttuvat, syntyy pienestäkin tihkumisesta iso vahinko. Tromb olikin vain 47, joten tankkausta tarvittiin. Tässä välissä pääsimmekin vaihtamaan huonetta, koska meidät oltiin kiireellisesti sijoitettu päiväsairaalahuoneeseen. Tämä huone on osaston perällä oleva huone, jossa voi olla kaksikin hoidettavaa päiväseltään käymässä. Uudessa huoneessa oli onneksi lastenohjelmienki kanava nähtävissä. Ensimmäisessä se ei näkynyt. Kanyylikäsi kipuili, mutta asettui sekin lopulta. Kuume laski ja tyttö virkosi. Äiti touhotti ja toi uuden sänkyvaatteet. Äkkiä sairaalan siniset ja valkoiset pussilakana ja tyynyliina pesuun ja osaston kaapista iloisempia värejä tilalle! Huoneeseen palapelejä, tabletti ja juotavaksi pepsiä. Pyydettiin vessanpönttöön "supistaja", hammasharja ja tahna, kalvoja lääkkeiden päälle sekä sipsejä potilaalle. Päikkäreille mennessään Tiina tuntui hiukan taas lämmenneen ja kuumetta seurattaisiin taas tytön herättyä. Iloinen ja pirteä neiti kyllä oli. Itse havahduin puoli kolmelta, että olisi ehkä aamupalan paikka.

Kanttiinissa hoidon lisäksi tärkeän puhelun liittyen kotipalveluun. Tunteja lisätään, koska käytännössä emme mahdottomia nuku ja tilanne meinaa kärjistyä liian raskaaksi. Puhelun jälkeen pieni osa taakkaa katoaa. Iso osa putosi jo maanantaina, kun sain kirjeen, jossa vihdoin ja viimein omaishoidontuen päätös oli oikaistu ylemmällä tasolla yksimielisesti ja korotettu oikeen määräänsä. tiedossa on siis kuukausien takautuvat rahat (ja taistelu Kelan kanssa, tulee varmaan kivat takaisinmaksut). Jospa se joulu tulee nyt meillekkin! Kanttiinin ylähyllyllä pehmolelujen taaimmaisena nökötti sympaattisen näköinen, ehkä hiukan yksinäisenkin oloinen pupupehmo. nappasin sen, patongin ja kahvin. Kassalla maksu ei menny läpi ja naama punasena ihmettelin, että miksi. Jouni oli just siirtäny mulle rahaa. Puhelimessa selvis, että loppusummasta puuttui 0,50e. :D Sain lopulta maksettua ja pääsin ahmimaan "aamupalani". Oli mukava huokaista hetki.

Osastolle kävellessä, pupu pussissa, mietiskelin taas hetken. Helikopteri oli taas lähdössä ja pörisi nousten hiljalleen. Jossain oli suuri hätä. Bussipysäkillä oli liuta ihmisiä sisäänkäynnin kohdalla. Puikkelehdin ihmismassan ohi ulko-ovelle, joka ei auennut millään. Liikkeentunnistin ei toiminut, ovi ei myöskään auennut työntäen. Ambulanssimies tuli myös siihen ja osoitti virnuillen tkstiä "työnnä" ja lysähti vasten liikkumatonta ovea. "Osaan sentään lukea, vaikka en nyt tätä ovea auki saa" totesin kuivasti vähän nenäkkään oloiselle nuorelle miehelle. Ovikelloa soitin ja vastaanotossa sanottiin, että ovi on auki. Vaan eipä ollut. Sisälle pääsin, kun liikkeentunnistin avasi sisältäpäin tulevalle oven. Pujahdin siitä ja juoksin portaat ylös pupun kanssa. Oli jo ikävä pientä Tinttaraista ja hiodasteita oli riittämiin jo ollut. Hoitaja oli edelleen tiinan kanssa ja huoikasin helpotuksesta, riisuunnuin ulkovaatteista ja menin huoneeseen käsidesiä käpäliini hieroen. Tyttö ilahtui heti ja kysyi, muistinko tuoda patukan. Muistinhan minä, kaksikin. Saa valita. Suffeli jäi toiseksi sukulakulle. Tiina vilkaisi täydennäköistä muovipussia ja innostui. Mitä siellä on? Riemu oli hyvin näkyvää ja kuuluvaa! Miten suloinen ja pehmeä, ihana pupu! "Minä niin rkastan sinua pupu.. mikä tämä pupu olisi?" Ehdotuksistani Pörrö oli mieluisin ja niinpä Pörrö ei enää näyttänyt lainkaan niin yksinäiseltä tytön kainalossa. Pörrö sai maistaa sukulakua myös. Otin pupun syliin ja halasin sitä lujasti. Sitten pupu pääsi taas Tiinan luokse. Kerroin, että nyt halaus on siirtynyt pupuun. Jos tulee ikävä, niin aina pupua halatessa saat äidin halauksen. Tiina innostui ja halasi heti pupua; toimii! Pörrö on loistava välikäsi yön tunteina, jos nukkumatti välttelee ja ikävä painaa pientä rintaa.

Tiina on justiin siinä ihanassa iässä. Puhuin pupun äänenä ja Tiina keskusteli ihan tosissaan Pörrön kanssa monet jutut. Pupu etsi puuttuvaa palapelinpalaa, antoi suukon ja kertoi, kuinka paljon pitää Tiinasta. Tiina oli aivan haltioissaan pupustaan. <3 Ihanaa, kun lapselle voi tarjota turvaa myös tällä tavalla. :) Tiinan lämpöä tosiaan seurattiin ja se kohosikin lukemaan 38,2, mutta laski itsestään normaaliin lämpöön illan aikana. Osastolle tyttö jäi iltapesujen jälkeen levollisella mielellä, kissarievun ja pupun kanssa. Isä tulisi heti aamulla. Se tieto riitti ja lapsi rauhoittui nukkumaan.

Viime yönä tai tänään ei kuumetta ole ollut ollenkaan. Tulopäivänä tulehdusarvo oli 16 ja tänään se oli 47. Arvo tosiaan reagoi parin päivän takaisten tapahtumien mukaan, joten voinnin perusteella uskaltaisi toivoa, että huipuksi jäisi tuo 47. Huominen kertoo jo enemmän. Tänään Tiina on ollut pirteä ja iloinen oma itsensä (Jouni oli sairaalassa vuorostaan, huomenna taas minä). Ruoka ei ainakaan vielä maistu, mutta jospa sekin korjaantuu. Hemoglobiini oli noin 86, joten odotettavissa on tankkaus. Luultavimmin jo huomenna. Jos Tiinan vointi pysyy hyvänä ja kuume ei nouse, antibioottien välissä voisi päästä käymään kotona. Antibiootteja tiputellaan niin kauan, kun tulehdusarvo on alle 10. Ja osastolla ollaan niin kauan, kunnes antibioottien anto lopetetaan. Saa nähdä, ehtiikö Tiina ennen ensi viikon hoitoja kotiin. Maanantaina pitäis jo olla nesteytyksessä osastolla, kun tiistaina aloitetaan 24h metotreksaatti (sytostaattitiputus). Viikonloppuna ollaan jo viisaampia kaikin puolin.

Nyt tulee aikaraja vastaan naputtelulle. Aamulla on aikainen herätys. Alla kuvia tiistaista ja yksi Sinjasta tältä päivää. :)