Kovasti näyttäisi syksy saapuneen. Kesä on tosin ollut sen verran kylmä, että tiettyä syksyn alkamisen ja kesän loppumisen välistä rajaa on vaikea erottaa. Ehkä nokkaan kuitenkin tuoksuu jotenkin lähestyvä talvi? Sellainen aavistuksen kirpsakampi, ei niin nurmikkoinen tuoksu ehkä? Koululaisten vanhemmille raja kulkee jo elokuun puolella, mutta meille kotona oleville ei ole tarkkaan määriteltyä päivämäärää. Fiiliksen pohjalta mennään.
Villasukkia on tosiaan kaiveltu laatikoistaan ja takkien alle saa muistaa laittaa lämmintä pithähihaista. Kumpparit on lasten jaloissa lähes päivittäin ja lenkkarit hautautuvat eteisessä pipojen ja sormikkaiden alle. Ainainen (välikausi)ulkovaaterumba; se ihanan arkinen ja tavallinen, mutta vähän ärsyttäväkin juttu. Kun saa olla niin monenlaista vaatetta muuttuvien säiden varalta.
Tiinan pääkipu meni lopulta onneksi ohi, mistä viimeksi kirjoitin. Tiinan vointi on ollut oikein hyvä muutoinkin, iloinen ja energinen. Ruokahalu meinaa olla vähäisempi, mutta senkin voi kuitata hyvin ihan normaalinakin asiana. Lapsillahan näitä kausia on. Tietysti sitä miettii kaikenlaista äitinä pääkopassaan ja huolehtii, ehkä liikaakin. Pääkipukohtaus jäi kaivelemaan ja huolestuttamaan. Pohdin, kuinka hyvin Tiina oikeasti osaa kipuaan ilmaista? Onko esimerkiksi lievä, jatkuva pääkipu "normaali olo" ja tosi kipeänä sitten vasta varsinaisesti kipeä? Eihän lapsi osaa sitä samalla tavalla määrittää. Vain samoja hoitoja saava aikuinen voi täysin ymmärtää, miten sytostaatit vaikuttavat oloon verrattuna tavalliseen oloon. Kun lisätään soppaan se, että jokainen reagoi syöpähoidoille yksilöllisesti, on mahdotonta tietää todellista laitaa asiaan. Kukapa sen normaalin olon edes osaa määrittää?
Kävimme tiistaina ensimmäisessä kontrollissa. Odotettiin pitkää päivää Oys:n tiloissa ja väsyneiden lasten kiukkupuuskia ja aikuisten turhautumisen tukahdutettuja tunteita. Väsynyt joukko nuokkuisi iltapäivällä tai alkuillasta autossa ja murinaaa kuuluisi milloin kenenkin suusta. Olin varautunut päivään pitkällä pinnalla ja lakupatukoilla. Mukana oli myös kysymyksiä ja huolta. Kaikki tarpeellisia, jälkikäteen mietittynä.
Labraan oli aika 10.30. Ilmoittauduimme klo 10.25 viime tipassa tuttuun tapaan ja valehtelematta noin kymmenen sekunnin kuluttua näytöllä vilkkui jo meidän numeromme. Onneksi Tiina kykenee jo juoksemaan, nimittäin oltiin ihan hukassa uudessa paikassa. Huoneissa ei ollut numeroa, joka vilkkuin näytöllä ja Tiinan hihitellessä hämmentynyneen äidin pää pyöri ja pyöri. Viimein syttyi lamppu minulla ja löytyi toinen käytävä, jonne piti kipittää. Iso labra verrattuna Ylivieskan omaan, näin jälkikäteen mietittynä. Huoneessa oli vastassa mukava labratäti ja vieressä oli opiskelijakin seuraamassa. Sormien lämmitys, nipsaus, niiskaus ja pumppaus. Pisarat putkiloon ja vielä toinenkin nips ja niin oli homma ohi. Koska nipsastiin kahdesti, sai siitä myös kaksi tarraa. Tiina kiitti hymyillen ja vilkutti iloisena heipat ja täti melkeen liikuttui, kun noin reipas tyttö oli. reipashan Tiina on! Jos reippauden määrästä saisi kolikoita, tyttö olisi rikas.
Meillä oli aika polille klo 10.45 ja tulimme aulaan laittamaan takkeja säilytyskaappiin kutakuinkin klo 10.40 ja pyyntö sairaanhoitajan juttusille tuli heti jo riisuuntuessa. Näytin ilmeisesti aika hölmistyneeltä ja naurahdinkin, että tämä nopeus yllätti, ei toki pahalla. :D Tiinalta katsottiin pituus, paino ja kyseltiin vointi, kerrattiin lääkitys ja katsottiin verenpaine. Kaikki kunnossa kasvun ja lääkitysten suhteen. Juttelin pääkipu-asiasta kädet kylminä. Hoitaja kirjasi asiat ja sitten siirryttiinkin odottamaan kutsua lääkärille aulaan. Itseasiassa ehdin melkein istuuntua (jossa ajassa Tiina oli juossut pinen liukumäen luokse ja laskenut siitä kahdesti), kun lääkäri jo pyysi huoneeseen. Tiina oli kutakuinkin täydessä vauhdissa ja esitteli juoksutaitojaan nauraen ja pomppasi tottuneesti lääkärin huoneessa tuolille. Naurava ja iloinen lapsi aukaisi suutaan, nosti paitaa ja kertoi, kuinka osaa jo kupperiskeikankin. Tiinan liikkumisen suhteen ei ole enää huolta, siitä oltiin yhtä mieltä lääkärin kanssa. Tyttö on kuntoutunut hyvin ja liikkumisessa ei juurikaan ole vaikeuksia. Ne pikkujutut, mitä voidaan hioa, on jo työn alla ja pienin askelin saadaan askellus notkeammaksi. Leikin avulla kaikki on hauskaa ja Tiina nauttii, kun saa näyttää, mitä osaa.
Pääkipuasian lääkäri ottti vakavasti ja puhuinkin siitä suuni puhtaaksi. Nyt keväästä tähän päivään on ollut kaksi kovaa kipukohtausta, jotka eivät ole suoranaisesti sytostaatteihin liittyviä, joihin on liittynyt raju pahoinvointi, puhumisen hitaantuminen ja järisyttävän kova kipu. Molemmat ovat menneet ohi lääkkeellä ja lyhyellä levolla. Jos Tiina olisi isompi (toisinsanoin pystyisi menemään nukuttamatta pään magneettikuviin), voisi tutkimukset jo käynnistää neurologian puolella, mutta nukutusta halutaan loppuun asti välttää, koska se on aina riski ja nukutuksia on muutenkin ollut niin iso määrä hoitojen aikana. Jatkossa pidän Tiinan kivuista ja pahoinvoinneista (jos niitä tulee) kirjaa ja tässä vaiheessa päätä ei siis vielä tutkita tarkemmin. Jos edes yksi kipukohtaus tulee, magneettikuvat otetaan ja neurologiset tutkimukset laitetaan alulle. Tässä vaiheessa migreeni olisi hyvin sopiva diagnoosi, mutta tietysti sitä ei voi todistaa ainakaan vielä. Nähtäväksi siis jää, mitä tulevaisuus tuo.
Kello oli 11.15, kun pääsimme lähtemään polilta kohti autoa. Hilpeä joukko loikki kohti autoa ja fiilikset oli kivat! Niin vaan käytiin ensimmäistä kertaa tavallisessa sairaalan labrassa ja nuinpa vaan kontrollitkin on takana. Labratulokset soitettaisiin soitettaisiin iltapäivällä, mutta en jäänyt niitä juurikaan miettimään, koska vibat oli niin loistavat. Oli fiilis, että kaikki on nyt, juuri nyt, hyvin. Huristeltiinkin siitä Oulun mummulle pitkästä aikaa ja vietettiin siellä mukavat pari kolme tuntia. Kaikenkaikkiaan onnistunut reissu. Kotimatkalla vilkkuikin polin numero näytöllä ja veriarvot olivatkin todella hyvät. Sen verran hyvät, että hiukan nostettiin ylläpitolääkitystä, jotta saadaan valkosolujen arvo kohdilleen.
Paljon on nyt hyvää tapahtunut ja mielialakin alkaa olla toiveikkaampi. Kysymysmerkkejä on roppakaupalla liittyen tulevaisuuteen, meillä aikuisilla siis. Jopuni miettii, miten työllistyä. Minä haaveilen opinnoista ja luen pääsykokeisiin. Pelko taloudellisesta puolesta on syvä, mutta eipä tässä auta sitä liikaa miettiä. Päivä kerrallaan eteenpäin. Yksi todella iso, kiva juttu on ensi kuussa edessä; tytöt aloittavat virikehoidon! Saimme neitokaisille paikan (max.) kahdeksan lapsen perhepäivähoitopaikasta. :) Ihan parasta, että meillä on mahdollisuus seurata, miten hoito lähtee sujumaan ja vaikka tarvittaessa ottaa lapset takaisin kotihoitoon, koska kotona molemmat olemme. Tiina odottaa innoissaan, enkä epäile ongelmia tulevan, mutta Sinja on kyllä semmoinen kotihiiri, että on onni päästä tyttöjen samaan ryhmään ja aloittamaan yhtäaikaa. Sinja on sekoitus tulta ja tappuraa, omaa lujaa tahtoa ja herkkyyttä. Näitä kahta tyttöä yhdistää vain herkkä luonne. Tiina on kuin sokeri ja Sinja kuin suolaa ja pippuria. Niin erilaisia ovat. Jännityksellä ensi kuuta odotellessa siis!
Laitan tähän loppuun kuvia mm. Tiinan ja Sinjan ekasta poniratsastuksesta. Kyllä on ollut mukavaa viettää ihan tavallista arkea. Tekemistä on ollut. :)
Leevi nauttii iltaisin, kun saa lötköttää sohvalla muiden kanssa. <3
Hiusta alkaa taas kasvaa myös päälle hiljalleen! <3
Zoomauksesta kärsinyt kuva, mutta sisältö tärkein! Jännittyneet, mutta innokkaat ratsastajat ekaa kertaa ratsailla. :) <3
Kivaa syksyä kaikille!
Kiitos hyvistä uutisista ja toivottavasti tilanne jatkuukin samaan malliin <3
VastaaPoistaTiina pieni naurusuu
VastaaPoistaon kuin taivaan täysikuu.
Koko naamaa naurattaa,
kun hän kukan käteen saa.
Naurustasi kuulen sen,
elät aikaa ihmeiden.Paljon paljon onnea rakkaalle Tinttara Tiinalle täyttäessäsi 4-vuotta!<3
Kirjoittele taas, päivittäin käyn kurkkimassa täällä!:)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMitä teille kuuluu?
VastaaPoistaMitä teille kuuluu, olisi kiva lukea kuulumisianne! <3
VastaaPoista