Kotona ollaan taas

Pikainen päivitys. Tiina pääsi torstaina kotiin ja kaikki on ihan hyvin. Metotreksaatti alkaa näkyä arjessa ja orastavat limakalvovauriot bongattiin nyt illalla. Tytön ruokahalu on huomattavasti alentunut ja huomenna saan alkaa pitämään kirjaa, paljon mitäkin oikeasti menee alas. Jos veikkaus osuu oikeaan, maanantaina saatetaan tarvita laseria limakalvoille.

Olen tässä vietellyt täältä hiljaiseloa. Paljon on tapahtunut kurjia juttuja (liittyen ihan kaikkeen elämässä), mutta eiköhän kaikesta selvitä. Tiina voi olosuhteisiin nähden hyvin. Tänään käveli tuettakin! Hienosti sipsutteli ja naureskeli, kun pystyi ja osasi. Ei kuulemma sattunut, mikä on loistava juttu.

Haluan sanoa tämän varalta, koska en halua väärinkäsityksiä. Käsittelen monia juttuja lapsen näkövinkkelistä ja lapsen tunteiden ja kertomien pohjalta. Jos Tiina on esimerkiksi kertonut jostain, mikä on ollut pelottavaa, ei se tarkoita, että se olisi mitenkään kytköksissä minun mielipiteisiini Tiinan hoidosta. Olen ollut tyytyväinen osaston hoitoon ja niistä, mistä olen halunnut jutella tarkemmin, olen jutellut suoraan osastolla. Tästä on ollut hiukan epäselvyyttä viime aikoina ja haluan edes jotain kautta saada asiani kuuluviin. Muutaman sairaanhoitajan kanssa olenkin asiasta puhunut, mutta se tuntuu vähän riittämättömältä. No, tämä asia nyt sikseen, sen paikka ei ole täällä varsinaisesti. No, te tiedätte, jotka tiedätte. Ja se siitä.

Aion jatkossakin kertoa, mitä Tiina ajattelee, miten kokee asiat ja mitä tuntee. Tämä on  Tiinan tarina, tarina Tiinan sairastamisesta. Nyt tarvitsen itse vähän lepoa, mutta kirjoitan kyllä jatkossa varmasti taas. Nyt on sellainen vähän tummempi hetki ja siitä on vaan rimpuiltava irti. Onneksi osastolle ei tarvitse olla menossa ainakaan hoitoihin, kun vasta joulun jälkeen. Mitään en enempää toivo, kuin että saisimme olla sieltä pois mahdollisimman paljon. Onhan siellä tullut oltuakin.

Mukavaa joulun odotusta jokaiselle!