Vaara ohi

Auringon säteet pyyhkivät pölyisiä tasoja, hyllyjä ja jo aiemmin pakattuja pahvilaatikoita. Hallittua kaaosta, väittäisin. Oikeastaan aika vapauttavaakin. Ei tarvitse siivota, enää kymmenen yötä ja loppurutistus alkaa. Näillä näkymin sen pääsemme tekemään keveämmin mielin. Palataankin heti eiliseen koettelemukseen ja nopeisiin muuttuviin tilanteisiin.

Eilen Tiina siis lähti illalla päivystyksen kautta infektio-osastolle. Osastolle 51 (hematologinen osasto, Tiinan "toinen koti") ei tällaisissa tapauksissa voi mennä, koska vatsatauti leviäisi nopeasti heikkokuntoisiin potilaisiin ja läheisiin. Käsittääkseni ainakin vesirokko ja vatsataudit hoidetaan 62:lla infektiopuolella. Ehkä muitakin, mutta meille tämä oli ensimmäinen kerta tuolla osastolla. 

Tiinalta otettiin välittömästi sydänfilmi. Olinkin googlettanut epätoivoisena, mitä tuo kalsiumin puutos voi aiheuttaa ja sanoihan lääkärikin siitä. Sydän on kovilla ja lihakset voivat kramppailla. Pelotti jo ajatus, mitä Tiina tulisi käymään läpi. Sydänfilmi näytti kuitenkin hyvältä ja pian otettiinkin nippu verikokeita. Tuo kalsiumi-arvo tulisi siis olla yli 1,17 ja alle 0,9 arvoilla alkaa kroppa oireilla. Tiinan arvo oli ollut meidän mennessä oksentelun aikana päivystykseen 0,66. Tätä ei uskonut opikein kukaan todeksi ja uusi arvo otettiin lähtiessä. Sen tulos tuli kahdeksalta ja oli vielä matalampi, 0,59. Taidan toistaa itseäni, en nimittäin ole varma mitä eilen naputtelin. Mutta kertausta hiukan, tyhjäpää-mamma on vähän vieläkin kierroksilla. 

Kovasti Tiinan tolpillaan olemista kummasteltiin. Tätä arvoa mittailtiin parikin kertaa alkuyöstä ja Jouni sai kerralla puoliltaöin useammat arvot. Ihmetys oli suuri, kun epäuskoinen Jouni soitti ja kertoi, että viimeisimmät arvot olivat normaalit! En meinannut millään uskoa ja sain pian kuvan labralappusesta. Tuo edellä mainittu arvo oli ollut 0,77 ja viimeisin oli jo normaali 1,33! Myös sokerit oli päälle 6, eli ihan normaalit. Eilen valkosoluissa oli näkynyt pomppaus ylöspäin sekä punasoluissa pientä laskua, mikä sopisi hyvin infektioon, eli toisinsanoen vatsatautiin tässä tapauksessa. Valkosolut olikin tänään aamulla jo pudonneet lähelle normaalia (Tiinan tasolla siis), joten pahin oli ohi. Aamulla lääkäri päästi tytön kotiin, kun vointi oli hyvä ja veriarvot normalisoitumassa. Lyhyt reissu tällä kertaa siis onneksi.

Mutta mitä tästä kaikesta mietin? Ilmeisesti Tiina ei olisikaan oksennellut tuon arvon takia? Oliko tämä siis erikoinen vatsatauti, jota kellään meillä muilla ei ollut? Hassua, että tyttö oksenteli rajusti, virkosi silmänräpäyksessä ja söi heti. Eikä mitään muista oireita, lämpöä tai ripulia ollut. Onhan tauteja toki erilaisia, mutta tämä oli kyllä erikoista. Iso kiitos sairaalan ripeälle toiminnalle ja lääkäreiden tukimuksille. Kun pohjamutia myöten kaivoivat. Ja niinhän sen pitääkin mennä, kun kyseessä on pieni lapsi. Mutta täytyy sanoa, että olin jo unohtanut tuon pakokauhun ja pelon, joka pyyhkäisee läpi jokaikisen solun. Se on aika hyvin verrattavissa tunteeseen, kun kroppa käskee lähteä karkuun ja jaloissa oikein kihelmöi. Täytyy päästä juoksemaan, sydän hakkaa ja adrenaliini virtaa niin, että tärisee aivan. Kun tuohon tunteeseen yhdistää kuolemanpelon, pääsee lähelle sitä tunteiden sekamelskaa, joka sisällä näissä tilanteissa velloo. Pahempaa tunnetta en ole vielä kokenut ja toivottavasti en tule kokemaankaan. 

Tässäpä tämä, käänne nopeasti huonoksi ja nopeasti hyväksi. Kaikki oli kuin muistutus siitä, kuinka nopeasti asiat, elämä ja kaikki voi muuttua. Jälleen elämästä ropisi roppakaupalla "turhia" stressaamisen kohteita, kuin kankkulan kaivoon. Ihan kuin niitä ei olisi ollutkaan alunperinkään. Esimerkiksi vaikkapa ensi viikon muutto. Hymyssä suin mietin, että kyllä siitä selvitään. Asunnon kaaos ei ahdista edes sitä vähää enää. 

Olen taas kovastikin rennompi äitinä. Halaan yhä enemmän, hemmottelen nuita muruja. Ehkä liikaakin.. Pusutan ja silitän, joita ei ainakaan niitä lvoi liikaa tehdä. Olen onnellinen! Nuo ovat minut pikkuiset tyttöseni. Hyvin elossa, eläväisinä, iloisina ja vilkkaina. Omina itsenään. Mikä voisi olla paremmin? Ajatelkaa, mitä mietin! Mikä voisi olla paremmin? En edes miettinyt syövätöntä elämää. Meillä on nyt tämä elämä ja nämä kortit. Juuri nyt, tänään, minä äitinä iloitsen siitä, että minulla on tyttäreni. Vaikka tämä on verrattuna tavallisempaan arkeen ihan järkyttävän pelottavaa, en siltikään vaihtaisi päivääkään. Enhän edes voisikaan. Mitä yksi huoleton päivä tämän pian täyttyvän vuoden aikana merkitsisikään? Näistä päivistä koostuu meidän eletty elämä. Tätä elämää minä elän ja tätä tarinaa koen, kirjoitan ja teille jaan. Näytän, että mustimmallakin hetkellä on kultaiset väläyksensä. kaikesta selviää. Turhaan miertin, mitä jos kuitenki, koska nyt on nyt.

Hyvin vahvasti onnellisena, kiitollisena ja elämälle nöyränä kirjoittelen minä, kahden ihanan tytön äiti. Erityisesti toinen heistä, erityinen Tinttaraisemme, esikoiseni, teki minusta tämän lujan ja vahvasti hyvyyteen uskovan naisen. <3

Tähän loppuun haluan näyttää, miltä Tiina näytti päivystyksessä kahdentoista oksennuksen jälkeen, kaikkensa antaneena. Ei kyyneltäkään vuodattanut, vaikka varmasti ei kaukana ollut. Tippa oli juuri laitewttu tippumaan ja tyttö lepäsi, kun viimein oksentaminen loppui. Luja, lempeä, viisas tyttärmme. Urhea soturiprinsessamme. Kadehdittavaa reippautta huokuu kuvasta. Tulen palaamaan tähän kuvaan vielä usein. Auringonsäde valaisee pienen pekaulon. :)

Voi olla, etten ehdi enää ennen muuttoa kirjoittamaan, mutta uusista käänteistä ainakin lyhyesti tänne kirjoitan. Tiinan vinkristiini (30min sytostaatti-tiputus) siirtyi viikolla, eli ensi viikon tiistaille. Silloin päiväkäynti osastolle tiedossa.

SUUREN SUURI KIITOS teille jokaiselle viesteistänne ja myötäelämisestä tässä(kin) pelottavassa käänteessä. Arvosta todella jokaista kommenttia, jotka olette tänne tai facebookin puolelle kirjoittaneet. Kiitos! <3