Sininen päivä 23.06.2016

Jo 22.6.2016 oli kovin sininen päivä. Tuolloin tarinamme alkoi.

Hakeuduimme kotipaikkakuntamme laboratorioon verikokeisiin, kun jälleen kerran pieni Tinttaraisemme oli saanut korkean kuumeen. Äidin ja isän huoli kuultiin, pistettiin, kaivettiin neulalla pientä käsivartta, itketiin ja sydän syrjällään vierestä seurattiin. Kuinka nyt taas kuumetta voi edes olla? Ja olihan sitä jo jonkin aikaa ollutkin. Koko lopputalvi, alkanut kevät ja orastava kesä sisälsi useita selittämättömiä kuumejaksoja. Viimeksi itseasiassa kaksi viikkoa sitten. "Näitähän lapsilla tulee, kun alkaa kerhoissa käymään ja sosiaalistuu", sanottiin aina. Ja uskoinhan sen itsekkin. Kun ei ole ennen kahta vuotta ollut laisinkaan kipeä, niin nyt sitten heti paljon ja usein. Kaikki taudit kerralla ja putkeen. Mutta jos kuitenkin kyse olisi jostain muusta? Labrassa ollut hoitaja kääntyi näytteet otettuaan koneelle ja sanoi, että muokkaa lähetteen tutkimuksia ja laajentaa ne tarkemmiksi. Ihan vain varmuudeksi.

Vastaukset saatiinkin jo parin tunnin päästä. Labravastausten antajan mukaan hätää ei ollut ja tulehdusarvokin vain 23, joten huomiseen voisi odottaa rauhassa ja käydä tk:ssa, jos huoli on edelleen. Kerroin huolen todellakin olevan ja aikakin annettiin seuraavalle päivälle. Tyrmistyneenä laskin puhelimen korvalta ja mietin hetken. Soitin anopilleni, jolla on työnsä puolesta pääsy terveystietoihin ja pyysin tarkastamaan vielä labratulokset tyttäreltämme. Ja kannattihan se, nimittäin moni arvo oli todellakin pielessä, eikä ihan vähääkään vain. Soitin välittömästi tk:n ajanvaraukseen ja sieltä kurkattiin myös tuloksia ja kehotettiin tulemaan heti tunnin päästä lääkärille.

Odotusaulassa oli hiljaista, mutta polin puolella kävi kuhina. Oli vanhaa herraa sideharso pään ympärillä. Raskaana oleva, helpottuneen näköinen nainen tuli polin suunnalta ja suuntasi ulko-ovelle. Lääkäri juoksi polin ja huoneensa väliä ja yritin näyttää mahdollisimman hulettomalta tyttäreni silmissä, jonka olo selvästi huononi rattaissa istuessaan. Normaalisti runsaasti höpöttävä ja iloinen tyttö oli muuttunut tunnin odotuksen aikana kovin väsyneeksi ja kalpeaksi. Odotin kuumeisesti kutsua huoneeseen, mutta sitä ei kuulunut. Pienen tytön pullea käsi kädessäni veltostui ja tyttö nukahti rattaisiin. Siinä vaiheessa jokin hälytyskello alkoi kilkattamaan ja ponkaisin tuolista ylös ja luukulle. Kerroin, kuinka Tiina ei koskaan nuku muualla, kuin sängyssään, että nyt on isompi hätä. Nyt meidän on päästävä heti sinne lääkärille.

Meidät kutsuttiinkin seuraavaksi sisään ja lääkäri tutki tuloksia. Juteltiin lähiaikoijen sairasteluista ja muista. Vilkuilin nukkuvaa lasta ja kurkkua kuristi. Lääkäri kertoi konsultoivansa Oys:n lastenlääkäriä. Kuulin puhetta matalista trombosyyteistä ja valkosoluista ja erittelyistä. Tuolloin kaikki se oli täysin hepreaa ja tuijotin lääkäriä kysyvästi, kunnes kuulin sanat "lähetän hänet sinne ambulanssikyydityksellä" Anteeksi mitä? Miksi? Mitä tapahtuu? Ei kai nyt voi olla? Purskahdin itkuun. Kyselin ja sain vastauksia hyvin ympäripyöreästi. Lääkäri toivoi, että kyse olisi virheellisistä tuloksista ja että minun pitäisi varautua, että lapseltani otettaisiin luuydinnäyte.

Työnsin itkien nukkuvan lapseni polin puolelle, jossa hänen kuumeensa ja verenpaineensa mitattin. Hurjan korkeat paineet, kuumetta 39,8 ja pian saapuikin kyyti. Sain polilta vielä laturin lainaan ja tupon paperia, jotta voisin pyyhkiä kasvoni. Hoitajat silittivät ja lohduttivat. Ambulanssille kävellessäni yksi hoitajista katsoi niin pahoillaan minua ja kosketti hellästi olkaani kävellessäni hänen ohi. Tuo tilanne on kuin hidastettuna jäänyt mieleni sopukoihin ja painautunut muistoksi. Tuossa hetkessä oli sitä jotain. En unohda tuota koskaan.

Oys:n lastenpolin päivystyksessä otettiin kokeita, kuvattiin keuhkot, seurattiin lämpöä ja muuta. Osastolle 51 me päästiin puolilta öin ja meille kerrottiin, että luuydinnäyte oli otettava heti seuraavana aampäivänä ennen pyhiä, jotta saataisiin veriarvoille syy. Kyse oli vakavasta bakteeri-infektiosta tai viruksesta. Tässä vaiheessa mitään arvailuja ei ollut asian laidasta, vaan saimme torkkua yön läpi aamuun tiedottomina ja itkuisina.

Aamulla Tiina valmisteltiin ja puettiin selästä avoimeen. Annettiin rauhoittavaa lääkettä ja alettiin siirtämään kohti leikkaussalia. Toinen vanhemmista saisi tulla nukutukseen mukaan. Kuin ohimennen meidät pysäytti osaston lääkäri. "Saimme valkosolujen tulokset. Siellä on nähtävissä valitettavasti muutoksia.. Epäilemme vahvasti nyt leukemiaa" Puistin päätäni. Tuojotin lääkäriä ja Jounia. Katsoin pientä tyttöäni silmiin. Kyyneleet alkoivat valua ja toistelin, kuin mantraa, että "Ei.. Ei vaan voi olla. Ei voi olla!" Lääkäri sanoi, että ensimmäinen lääke laitettaisiin jo leikkaussalissa ja luuydinnäyte varmistaisi lopullisen diagnoosin. Itkin ja itkin ja itkin.. Toivoin ihmettä. Toivoin erehdystä. Toivoin ja toivoin.

Jouni saatteli Tiinan saliin ja palasi. Itkin seinän vieressä lattialla. Jouni tuli viereeni ja purskahti lohduttomaan itkuun. Ei se voinut olla totta. Ei vain mitenkään voinut olla. Mielessä vilisi viimeiset viikot ja mahdolliset ennenaikaiset merkit. Syytin itseäni ja koko maailmaa. Palasimme jossain vaiheessa osastolle. Tässä on jonkin sortin aukko muistissa, eikä ihme.

Tulokset tulisivat parin tunnin päästä. Jokin selviytymistila kytkeytyi päälle ja lähdimme kauhealla kiireellä pyynnöstäni kauppaan. Viskoin kaupassa koriin housut, toppeja, alusvaatteita, sukkia, pesuaineita ja kaikkea, mitä tulisimme tarvitsemaan. Haimme Tiinalle Frozen-nuken Kärkkäiseltä, joka oli Joulupukin kontista puoli vuotta aiemmin jäänyt. Tiina saisi sen tänään. 

Tuo nukke sylissä odotimme tyttöä leikkaussalin ulkopuolella. Tiina vietiin sängyssä huoneeseensa. Seurasimme hoitajien työntämää sänkyä vaitonaisina. Jäimme kolmestaan nukkuvan, rakkaan lapsemme kanssa huoneeseen. Jälkeenpäin en oikeastaan edes ymmärrä miksi, mutta Jouni lähti hakemaan meille automaatista kahvit, vaikka lääkäri oli juuri tulossa luoksemme. Sinne ne kupit huoneeseen jäi ja me seurasimme lääkäriä huoneeseensa. Istuimme tuoleihimme. Otin Jounia kädestä ja katsahdin lääkäriin. Tuo katse kertoi enemmän, kuin mikään ehkä koskaan. Miten ihminen voi näyttääkin niin määrätietoiselta, pahoillaan olevalta ja viisaalta yhtä aikaa? Eikä aikaakaan, kun tuomio tuli ilmoille; "Teidän lapsellenne on varmistunut nyt diagnoosi, joka on, kuten jo arvelimmekin, leukemia. Tarkemmin sanottuna akuutti leukemia, eli ALL. Sytostaattihoidot aloitetaan välittömästi tänään. Hyvä, että olette nyt täällä, oikeassa paikassa. Nyt ei aikailla."

Tämä on viimeinen kuva Tiinasta ennen leikkaussaliin lähtöä. Viimeinen kuva ennen diagnoosia.