Vaara ohi

Auringon säteet pyyhkivät pölyisiä tasoja, hyllyjä ja jo aiemmin pakattuja pahvilaatikoita. Hallittua kaaosta, väittäisin. Oikeastaan aika vapauttavaakin. Ei tarvitse siivota, enää kymmenen yötä ja loppurutistus alkaa. Näillä näkymin sen pääsemme tekemään keveämmin mielin. Palataankin heti eiliseen koettelemukseen ja nopeisiin muuttuviin tilanteisiin.

Eilen Tiina siis lähti illalla päivystyksen kautta infektio-osastolle. Osastolle 51 (hematologinen osasto, Tiinan "toinen koti") ei tällaisissa tapauksissa voi mennä, koska vatsatauti leviäisi nopeasti heikkokuntoisiin potilaisiin ja läheisiin. Käsittääkseni ainakin vesirokko ja vatsataudit hoidetaan 62:lla infektiopuolella. Ehkä muitakin, mutta meille tämä oli ensimmäinen kerta tuolla osastolla. 

Tiinalta otettiin välittömästi sydänfilmi. Olinkin googlettanut epätoivoisena, mitä tuo kalsiumin puutos voi aiheuttaa ja sanoihan lääkärikin siitä. Sydän on kovilla ja lihakset voivat kramppailla. Pelotti jo ajatus, mitä Tiina tulisi käymään läpi. Sydänfilmi näytti kuitenkin hyvältä ja pian otettiinkin nippu verikokeita. Tuo kalsiumi-arvo tulisi siis olla yli 1,17 ja alle 0,9 arvoilla alkaa kroppa oireilla. Tiinan arvo oli ollut meidän mennessä oksentelun aikana päivystykseen 0,66. Tätä ei uskonut opikein kukaan todeksi ja uusi arvo otettiin lähtiessä. Sen tulos tuli kahdeksalta ja oli vielä matalampi, 0,59. Taidan toistaa itseäni, en nimittäin ole varma mitä eilen naputtelin. Mutta kertausta hiukan, tyhjäpää-mamma on vähän vieläkin kierroksilla. 

Kovasti Tiinan tolpillaan olemista kummasteltiin. Tätä arvoa mittailtiin parikin kertaa alkuyöstä ja Jouni sai kerralla puoliltaöin useammat arvot. Ihmetys oli suuri, kun epäuskoinen Jouni soitti ja kertoi, että viimeisimmät arvot olivat normaalit! En meinannut millään uskoa ja sain pian kuvan labralappusesta. Tuo edellä mainittu arvo oli ollut 0,77 ja viimeisin oli jo normaali 1,33! Myös sokerit oli päälle 6, eli ihan normaalit. Eilen valkosoluissa oli näkynyt pomppaus ylöspäin sekä punasoluissa pientä laskua, mikä sopisi hyvin infektioon, eli toisinsanoen vatsatautiin tässä tapauksessa. Valkosolut olikin tänään aamulla jo pudonneet lähelle normaalia (Tiinan tasolla siis), joten pahin oli ohi. Aamulla lääkäri päästi tytön kotiin, kun vointi oli hyvä ja veriarvot normalisoitumassa. Lyhyt reissu tällä kertaa siis onneksi.

Mutta mitä tästä kaikesta mietin? Ilmeisesti Tiina ei olisikaan oksennellut tuon arvon takia? Oliko tämä siis erikoinen vatsatauti, jota kellään meillä muilla ei ollut? Hassua, että tyttö oksenteli rajusti, virkosi silmänräpäyksessä ja söi heti. Eikä mitään muista oireita, lämpöä tai ripulia ollut. Onhan tauteja toki erilaisia, mutta tämä oli kyllä erikoista. Iso kiitos sairaalan ripeälle toiminnalle ja lääkäreiden tukimuksille. Kun pohjamutia myöten kaivoivat. Ja niinhän sen pitääkin mennä, kun kyseessä on pieni lapsi. Mutta täytyy sanoa, että olin jo unohtanut tuon pakokauhun ja pelon, joka pyyhkäisee läpi jokaikisen solun. Se on aika hyvin verrattavissa tunteeseen, kun kroppa käskee lähteä karkuun ja jaloissa oikein kihelmöi. Täytyy päästä juoksemaan, sydän hakkaa ja adrenaliini virtaa niin, että tärisee aivan. Kun tuohon tunteeseen yhdistää kuolemanpelon, pääsee lähelle sitä tunteiden sekamelskaa, joka sisällä näissä tilanteissa velloo. Pahempaa tunnetta en ole vielä kokenut ja toivottavasti en tule kokemaankaan. 

Tässäpä tämä, käänne nopeasti huonoksi ja nopeasti hyväksi. Kaikki oli kuin muistutus siitä, kuinka nopeasti asiat, elämä ja kaikki voi muuttua. Jälleen elämästä ropisi roppakaupalla "turhia" stressaamisen kohteita, kuin kankkulan kaivoon. Ihan kuin niitä ei olisi ollutkaan alunperinkään. Esimerkiksi vaikkapa ensi viikon muutto. Hymyssä suin mietin, että kyllä siitä selvitään. Asunnon kaaos ei ahdista edes sitä vähää enää. 

Olen taas kovastikin rennompi äitinä. Halaan yhä enemmän, hemmottelen nuita muruja. Ehkä liikaakin.. Pusutan ja silitän, joita ei ainakaan niitä lvoi liikaa tehdä. Olen onnellinen! Nuo ovat minut pikkuiset tyttöseni. Hyvin elossa, eläväisinä, iloisina ja vilkkaina. Omina itsenään. Mikä voisi olla paremmin? Ajatelkaa, mitä mietin! Mikä voisi olla paremmin? En edes miettinyt syövätöntä elämää. Meillä on nyt tämä elämä ja nämä kortit. Juuri nyt, tänään, minä äitinä iloitsen siitä, että minulla on tyttäreni. Vaikka tämä on verrattuna tavallisempaan arkeen ihan järkyttävän pelottavaa, en siltikään vaihtaisi päivääkään. Enhän edes voisikaan. Mitä yksi huoleton päivä tämän pian täyttyvän vuoden aikana merkitsisikään? Näistä päivistä koostuu meidän eletty elämä. Tätä elämää minä elän ja tätä tarinaa koen, kirjoitan ja teille jaan. Näytän, että mustimmallakin hetkellä on kultaiset väläyksensä. kaikesta selviää. Turhaan miertin, mitä jos kuitenki, koska nyt on nyt.

Hyvin vahvasti onnellisena, kiitollisena ja elämälle nöyränä kirjoittelen minä, kahden ihanan tytön äiti. Erityisesti toinen heistä, erityinen Tinttaraisemme, esikoiseni, teki minusta tämän lujan ja vahvasti hyvyyteen uskovan naisen. <3

Tähän loppuun haluan näyttää, miltä Tiina näytti päivystyksessä kahdentoista oksennuksen jälkeen, kaikkensa antaneena. Ei kyyneltäkään vuodattanut, vaikka varmasti ei kaukana ollut. Tippa oli juuri laitewttu tippumaan ja tyttö lepäsi, kun viimein oksentaminen loppui. Luja, lempeä, viisas tyttärmme. Urhea soturiprinsessamme. Kadehdittavaa reippautta huokuu kuvasta. Tulen palaamaan tähän kuvaan vielä usein. Auringonsäde valaisee pienen pekaulon. :)

Voi olla, etten ehdi enää ennen muuttoa kirjoittamaan, mutta uusista käänteistä ainakin lyhyesti tänne kirjoitan. Tiinan vinkristiini (30min sytostaatti-tiputus) siirtyi viikolla, eli ensi viikon tiistaille. Silloin päiväkäynti osastolle tiedossa.

SUUREN SUURI KIITOS teille jokaiselle viesteistänne ja myötäelämisestä tässä(kin) pelottavassa käänteessä. Arvosta todella jokaista kommenttia, jotka olette tänne tai facebookin puolelle kirjoittaneet. Kiitos! <3

Mitä nyt tapahtuu?

Mun pää on tyhjä. Lyhyesti kerrottuna Tiina alkoi oksentamaan aikaisin aamulla. Oksentaminen oli rajua. Päivystyksessä tutkittiin ja nesteytyksen jälkeen jo vironnut tyttö pääsi kotiin. Lähtiessä lääkäri sanoi hyvin poikkeavasta veriarvosta, että luultavimmin se on virhe. Otettiin uusi näyte ja päästiin kotiin. Olin tunnin päästä soittamassa osastolle, mutta puhelin soi etukäteen. Puhelimessa oli ymmällään oleva lääkäri. Arvo ei ole virhe ja se on vakava. Ilmeisesti calsiumiin liittyvä. Tiinan pitäisi tuolla arvolla olla ihan muuta, ku tolpillaan. Myös sokeri oli todella alhainen, vain 2,1! Vaikka tyttö oli syönyt hiukan hampurilaista ja juonut limsaa.. Kiiresti siis osastolle, uudet kokeet ja nyt odotellaan. Tuloksia saadaan jo nyt illalla/yöllä.

Kysyin itkun kanssa, voiko vatsatauti laskea arvoja vai oksentiko tyttö arvojen vuoksi? Jälkimmäinen, sanoi lääkäri.

Kaikki on ymmällään. Tiinan tilannetta tutkitaan. Isi on sairaalassa tytön kanssa. Sinja nukkuu. Äiti itkee ja tärisee.

Välähdys lähes vuoden takaa: "Arvot on niin vakavat, kumpa ne olis virheelliset" sanoi lääkäri ennen kuin menimme ambulanssiin. Nyt tilanne ei toivottavasti ole yhtä paha, mutta tämä silti yllätti kaikki. Täysin. Muuta ei voelä kukaan tiedä. Kävelen ympäriinsä ja odotan. Toivon ja rukoilen.

Mitä tämä on?

Muuttolaatikoiden keskellä

Kevät se etenee hurjaa vauhtia ja ollaan jo aivan pääsiäisen kynnyksellä. Sotkuisen ja sekaisen keittiönpöydän päällä keikkuu ylinnä rottinkikori, joka pitää sisällään useampaa lakupatukkaa ja virpojan palkkaa. Soikohan huomenna ovikello? Terveeks, tulevaks vuodeks. Mieluusti, kiitos! Jos ei kukaan käy, virvon vaikka itse. Kaikki keinot käyttöön, tietty.

Tosiaan, sotkuista on. Sekavaa, kaaosta ja kaikkea mahdollista. Kirppispöydän pitämistä, kaappien läpikäyntiä, pakkaamista. Pahvilaatikoiden epätoivoista haalimista. Sentin venyttämistä, budjetointia. Hiukan karmivaa tämä huono onni tällä hetkellä rahan suhteen. Jännitetään ihan tosissaan, mitä seuraavaksi. Ensin kävin hammaslääkärissä kovan kivun vuoksi ja hammas revittiin. Parantuminen kävi verkkaisesti, eikä siinä mitään. Sitä laskua tässä vain kauhulla odotan. Samaan syssyyn auto piti huollattaa katsastuksen lisäksi. Kuukausi oli armonaikaa. Pakollinen paha, auto on kuitenkin 100% pakollinen tässä tilanteessa. Jotta ei liian helpolla olis päästy, niin Jounin silmälasit kirjaimellisesti hajosi. Onneksi yhdessä liikkeessä oli puoleen hintaan sekä kehykset, että linssit, mutta kertyy näistä silti lähes 800e ylimääräisiä kuluja yhteen syssyyn. Onneksi maksettu on jo hammaslääkärilaskua vaille kaikki, että nyt kärsitään vain jälkivaikutuksista. Pitää olla luova ja keksiä monennäköstä. Nämä onki meille tuttuja takapakkeja, näistä selvitään. Nämä aina kerääntyy yhteen syssyyn. Mutta kiristäähän se pantaa pään ympärillä, kun tilanne on muutenkin tosi tiukka. Hoen vain päässä, että ohimenevää tämä kaikki on. Kyllä tämä tästä. On me isompienki kriisien keskellä oltu ja niistäkin selvitty!

Kirjoittamisesta olen pitänyt taukoa, kun ollaan kovasti jo muuttojuttuja tehty eteenpäin. Illat käytetään lähinnä tavaroiden pakkailuun ja kirppispöydän tavaroiden hinnoitteluun. Facebookissa paikallinen avustysryhmä keräsi entisen kodittoman henkilön uuteen vuokra-asuntoon tavaroita ja oli ilo saada lahjoittaa erilaisia kivoja tavaroita ja astioita! Pompin iloisella mielellä kaapilta toiselle ja pakkasin tavaroita, jotka tuntuivat sopivilta ja tarpeellisilta. Siitä tulee yksinkertaisesti niin hyvä mieli, kun tietää tavaroiden menevän oikeaan paikkaan avuksi! Kuka vaan meistä voi olla joskus avun tarpeessa ja useimmilta meistä löytyy jotain eteenpäin annettavaa. :) Meillä on esimerkiksi useampia täkkejä ja tyynyjä, joten valkkasin kassiin uuden raikkaan täkin, tyynyn ja muutamat pussilakanasetit sekä pyyhkeen. Varmasti tuntuu kivalta saada raikkaita petivaatteita ja kivoja tavaroita, kun elänyt kadulla tai toisten nurkissa vailla ihan omaa kotia. Hometalo-episodin jälkeen me saimme itse myös joitain lahjoituksia ja ne oli hurjan tärkeitä ja korvaamattomia. Silloin nuita täkkejä ja vastaavia tuli hommattua vähän enemmän ja nyt oli kiva, kun pystyi ilahduttamaan. Jos ei ihan tällä tavoin halua auttaa, niin onneksi on esim Brother Christmas, jonka avulla apu varmasti menee perille. Rahallisesti ei meillä ole mahdollista auttaa, mutta onneksi tavaroilla pystyi tässä tilanteessa osallistumaan. Jokaiselle löytynee sopiva väylä, jos kokee halua auttaa. :)

Mutta mitäs meidän Tiina Tinttaralle kuuluu? Pääosin ihan hyvää. Vointi on hyvä ja ruokahalukin pääosin loistava. Nyt kuluneella viikolla Tiina kävi kortisoni-rasituksessa, eli tiistaina aamulla jätettiin aamulääke ottamatta ja tyttö läksi Jounin kanssa osastolle. Molemmilla rasituskerroilla Jouni on ollut paikalla, joten ihan tarkkaa kulkua en osaa selittää. Verikokeita otetaan parin tunnin sisään useita ja yhdessä välissä annetaan jokin lääke, jolla on oma merkityksensä. No, joka tapauksessa, tulos oli edelleen heikko. Tiinan keho ei siis omasta takaa "osaa valmistaa" tätä tarvittavaa ainetta, joten lääkitystä jatketaan. Keho on toipumassa, eikä ihme, ettei vielä tuotanto ole käynnistynyt. vaikka kyllä se vähän huolettaa minua itseäni, mutten anna sille ajatukselle isompaa tilaa. Uskomme ja toivomme, että tämä(kin) asia korjaantuu ajan kanssa. Vähän isompaa huolta (tämäkin vain minulle) aiheutti Tiinan matalahkot veriarvot. Hemoglobiini oli kohtalainen, mutta jostain syystä valkosolujen "taisteluhippuset" oli juuri ja juuri alarajalla. Neurofiilit vain 0,5 siis. Jos olisi yhtään vähemmän, ylläpitolääkitystä vähennettäisiin. Nämä arvot toki elävät omaa elämäänsä, mutta kun lisäksi trombosyytit (verihiutaleet) oli vain reilu 120, niin kieltämättä kummastutti. Sytostaattien jälkimainingeissakin ne oli jo hyvää vauhtia lähemmäs toistasataa, mutta jostain syystä nyt ne oli noin matalat. vertailuksi, Tiinalla ei ole tainnut olla noin matalina nuo sitten viime marras-joulukuun jälkeen, jonka jälkeen ne on pysyneet 270-400 paikkeilla. Infektioiden aikana elimistö "syö" sekä punasoluja (hemoglobiini) että näitä verihiutaleita. Siksi niitä välillä joudutaan tankkaamaan luovutetuilla soluilla, varsinkin hoitojen rankan alun aikana. Yleensä näiden arvojen matalaksi laskeminen siis viittaa joko alkavaan infektioon tai sitten se on seurausta sytostaateista. Viimeisimmän sytostaatin jälkeen arvot kuitenki ehti nousta, joten vähän meinaa pelko pyrkiä pintaan, mutta toistaiseksi kaikki on hyvin. Nuista verikokeista on nyt neljä päivää ja kaikki on hienosti ainakin juuri nyt. Siitä faktasta pidetään kiinni.

Muutto siis tosiaan lähestyy kovaa vauhtia. Samalla innostus ja ilo kasvaa; me päästään kotiin. <3 Parikymmentä yötä ja sitten ollaan h-hetkessä aikalailla. Oulussa asumista ehtii kertyä siis yhdeksän kuukautta ja täytyy sanoa, että tuskin olisimme jaksaneet yhtään enempää. Tietysti, jos tilanne olisi toinen, mutta nyt sairaalakäyntien harventuessa yhteen kertaan kuukaudessa on ihan sama, kulkeeko sen 130km matkan vai asuuko vieressä, jos 80% arjesta kuluu kotona kuitenkin. On jotenkin ihanaa irtaannuttaa Oulu osaksi vain sairaalareissuja, kun nyt tuntuu, että elämme yhtä sairaalakuplaa, vaikka olemmekin "kotona" suurimman osan ajasta. Onhan Oulussa tietysti ison kaupungin kivat puolet, mutta mitä iloa niistä on, kun emme niistä pääse nauttimaan? Tietysti ensi syksynä pääsisimme, jos kaikki menee hyvin, mutta me halutaan just nyt, tähän hetkeen, heti jotain muuta, kivaa ja erilaista. Uusi asunto on rivitalossa, jossa on iso piha, joka tarjoaa erilailla mahdollisuuksia tulevana kesänä. Täällä kerrostalossa tilanne on ihan eri. Tässä kun ei valitettavasti ole varsinaista leikkipihaa tai edes nurmikkoa koko pihalla. Ajatus rivitalon tuomista muistakin eduista lämmittää mieltä. Yksityisyys paranee, asunto on vieläpä päädyssä. Pihalle voi kesällä värkätä teltan majaksi tai vaikkapa tramboliinin. Tramboliinin meillä ei tosin taida olla varaa, mutta on kiva ajatus, että sellaisen voi joskus hankkia, koska se on mahdollista. :D Pihassa on lisäksi grillikota vapaassa käytössä ja infektioiden suhteen on tosi kiva, kun asuntoon on oma ovi, eikä kulkeminen ole samanlaista, kuin kerrostalossa. Kaikki tällaiset pienet jutut lievittävät hiukan stressiä ja tuovat iloa. Pienistä puroista kasvaa iso joki. Ja lopulta iso, onnellinen meri. Merta kohti siis!

Oikeastaan sen kummempia kuulumisia mulla ei olekaan tällä hetkellä. Lähinnä muuttohöpötystä ja haaveilua. Josko nuo raha-asiat taas sutviutuu ajan kanssa. Tasapainoiluahan tämä on kokonaisuutena, joka päivä. Tasapainoilusta tulikin mieleen, että seuraavalla osastokäynnillä (18.4) pitää ottaa puheeksi Tiinan kävely. tyttö kyllä kävelee, lujaakin, mutta voimakkaasti kantapäillään. En tiedä, onko ihan tavallinen "välivaihe" vai mitä pitäisi tehdä. Olisiko tietynlaiset kengät sisäkäyttöön paikallaan vai mitä voisimme tehdä auttaaksemme. Ehkä lääkärillä on jokin ajatus tai sitten voisimme puhua fysioterapeutin kanssa. Nämä on onneksi kuitenkin pikkujuttuja ja meillä on vahva luotto tulevaan. Tärkeintä on nyt se, että Tiina toipuu. Että Tiinan pienen kehon joka osanen, hippunen, joka sitä osana on, toipuu. Jos ei palaa entiselleen, niin ainakin paranee niin, että voimme katsoa eteenpäin luottavaisina. Minä äitinä venyn vaikka kuuhun ja takaisin. Ihan mitä vain. 

Lapseni vuoksi mitä vain.

 Pahvilaatikosta on moneksi!

 Kovin on vaaleankuparit hiukset molemmilla. Tiinalla suora, Sinjalla kihara. :)

Miku ja Leevi. <3

P.s. Toivottavasti blogin hiukan uusittu ulkoasu miellyttää silmää. Saa antaa halutessaan palautetta, onko luettavuus hyvä. :)